Kirjassa, jossa etsitään vasemmistolle poliittista kokonaisnäkemystä, on virkistävää radikaalisuutta, ja myös yritystä "palata Marxiin". Keskustelun avauksena poleemisesti ja osin räiskyvästikin kirjoitettu kirja toiminee. Varsinaista analyysia kirjassa on kuitenkin vähän. Enemmän todellista paneutumista tosiasioihin ja tutkimustietoon olisi odottanut.
Eräät keskeiset teesit työn luonteen muuttumisesta ja tietotyöstä näyttävät olevan lähinnä lainausta italialaisilta "postoperaisteilta" eli Antonio Negriltä ym. Tämän koulukunnan ja sen esittämien Marx-tulkintojen kritiikkiin olisi hyvä myös tutustua (kritiikkiä on esittänyt esim. tunnettu saksalainen marxisti Wolfgang Fritz Haug, muun muassa teoksessaan High-Tech Kapitalismus, Hamburg 2003).
Keskeisimpiä teesejä kirjassa on, että työ on tiedon merkityksen kasvamisen myötä muuttunut jollakin tavalla rajattomaksi. Työajalla ei ole enää merkitystä ja erilainen toiminta palkkatyön ulkopuolella on yhtä lailla työtä kuin palkkatyö. Palkkatyön ja muiden toimintojen välisellä rajalla ei ole enää merkitystä. "Työaika [on] sekoittunut työläisen elämän kokonaisuuteen" (s. 14). Sivulla 44 kirjoitetaan työn muuttumisesta ajallisesti mitattomaksi sekä työn ja vapaa-ajan välisen eron hälventymisestä. Sivulla 36 pohditaan, että tuotantotila on menettänyt tarkat rajansa ja että tuotantoaika sekoittuu koko elämän aikaan. Myöhemmin (s. 241) sanotaan, että hallitsevaksi muuttuvaa työn muotoa voi luonnehtia tilaltaan rajattomaksi.
Tällaisia tendenssejä on toki olemassa, esim. yrittäjien työssä sekä erilaisessa luovassa työssä: tutkijoiden, taiteilijoiden, suunnittelijoiden, tietokoneohjelmoitsijoiden ym. työssä. Jos tämä teesi kuitenkin yleistetään kaikkeen työhön, romantisoidaan kyllä melko lailla tilannetta. Valtaosa palkkatyöstä tehdään edelleen täysin aikaan ja paikkaan sidottuna. Tehdastyöläisen on oltava määrätty aika päivästä tehtaalla. Palvelualoilla työ on usein vielä tarkemmin sidottu tiettyihin aukioloaikoihin ja aikatauluihin, esim. sairaaloissa, ravintoloissa, toimistoissa, hotelleissa, liikenteessä ym. Työaikoja ja työsuorituksia mitataan tarkkaan (usein vielä entistäkin tarkemmin) niin yksityisissä yrityksissä kuin julkisella sektorillakin. Valtaosa työstä on edelleen myös sellaista, että sitä ei voi viedä kotiin tai yhdistää vapaa-aikaan: sairaanhoitaja hoitaa sairaita sairaalassa eikä kotona, ravintolan tarjoilija tarjoilee nimenomaan ravintolassa, siivooja siivoaa määrättyjä toimitiloja jne. Jos taas työ on sellaista, että se pakottaa ihmisen olemaan "rajatta" siihen sidottu, sitä ei yleensä voine pitää ainakaan ihanteellisena tai kovin tavoiteltavana tilana.
Tiedon ja tieteen merkitys "välittömänä tuotantovoimana" on valtavasti kasvanut ja samoin "tietotyön" osuus kaikesta työstä on suurentunut. Sellaiset johtopäätökset, että tämä olisi muuttanut tuotannon "immateriaaliseksi" tai hävittänyt palkkatyön ja muun toiminnan rajat, ovat kuitenkin liian pitkälle meneviä. Nykyajan taloudessa liikutellaan valtavia energia- ja materiaalivirtoja sekä myös jätevirtoja huolimatta kaikista pyrkimyksistä tehostaa luonnonvarojen käyttöä. Toisaalta suuri osa "tietotyöstä" on edelleen palkkatyötä, jota tehdään määrätyn työnantajan valvonnassa määrättyinä työaikoina määrätyissä työtiloissa (usein kylläkin huonommin ehdoin kuin perinteistä teollisuus- tai palvelutyötä, pätkätyönä jne.) Sitä, mikä on todellinen tilanne ja millaisia tendenssejä työelämässä on, pitäisi tietenkin tutkia, mutta kirjassa ei näytä pahemmin olevan viitteitä tutkimustietoon. Epäilemättä suuntauksena on pätkätyön lisääntyminen sekä erilaisten uusien työmuotojen kuten vuokratyön sekä yrittäjyyden ja palkkatyön välimaastoon sijoittuvien työmuotojen yleistyminen, ja tältä osin kirjassa olevat huomiot vaikuttavat oikeaan osuvilta.
Jos ihmisen kaikki toiminta julistetaan työksi, voidaan tehdä johtopäätös, että työttömyys ei ole mikään ongelma. Kaikkihan tekevät työtä! Tätä ilmeisesti tarkoittaa kirjassa siteerattu Corsani, jonka kerrotaan vaatineen työn radikaalia uudelleenmäärittelyä ja jonka mukaan työttömyyttä ei pidä määritellä "joutilaisuudeksi". Voi kysyä, kuka on niin määritellyt. Työttömyys on joka tapauksessa palkka- ja ansiotyön puutetta ja siitä seuraavaa toimeentulomahdollisuuksien niukentumista. Ehkä mainitusta päätelmästä seuraa jatkoajatus, että työpaikkoja ei ole tarvetta puolustaa, kun asetetaan vastakkain työpaikkojen ja työläisten etujen puolustaminen (s. 57, 69).
Palkkatyösuhde on nimenomaan kapitalismin ominaisuus. Valtaosa mitattavissa olevasta työstä tehdään palkkatyönä ja valtaosa markkinoilla olevista tavaroista ja palveluista (ja tiedosta!) on tuotettu palkkatyön avulla. Palkkatyöhön liittyy työntekijöiden alistettu asema ja työn tulosten "riisto" eli lisäarvon tuotanto kapitalistille. Palkkatyöntekijän asemaan liittyy epävarmuutta, sillä hän voi tulla työnantajalle tarpeettomaksi suhdanteiden ja rakennemuutosten myötä. Jos kapitalismi hyvin johdonmukaisesti kielletään, vaaditaan palkkatyön hallitsevan aseman poistamista, niin kuin kommunismin ohjelmissa alun perin 1800-luvulla ajateltiin.
Kirjan kirjoittajat tuntuvat ajattelevan, että nyt on jo siirrytty johonkin uuteen yhteiskuntaan, jossa palkkatyön ja muun toiminnan eroilla ei ole merkitystä ja jossa kapitalismin "lait" eivät enää toimi. Esimerkiksi ajatus arvolain romahtamisesta esiintyy kirjassa (s. 33). Välillä taasen syntyy vaikutelma, että kyse on vaatimuksesta ja ohjelmasta, eikä jo olemassa olevan tilan toteamisesta.Itse näkisin tilanteen monivivahteisempana. Kapitalismi ei ole hävinnyt, ja kapitalistisen tuotantotavan keskeiset piirteet löytyvät yhteiskunnastamme. Palkkatyön keskeiset piirteet eivät myöskään ole hävinneet, mutta lainsäädäntö, ay-liike ja tes-sopimukset säätelevät monia sen puolia. Hyvinvointivaltio ja sosiaaliturva ovat vähentäneet riippuvuutta palkkatyöstä, vaikkakin suuri osa sosiaaliturvasta (mutta ei suinkaan kaikki!) on sidottu ansiotyöhön. Rahatuloa voi saada monilla tavoilla, vaikka ei olekaan palkkatyössä, minkä lisäksi käytettävissä on julkisia palveluja, jotka ovat käyttäjilleen ilmaisia tai joista ei peritä ainakaan täyttä hintaa. Palkkatyötä tekevien osuus työikäisestä väestöstä ei ole (Suomessa) kuitenkaan yleensä ottaen vähentynyt. Vaikka muun muassa juridisesti yritysmuodossa tehdään monilla aloilla aikaisempaa enemmän työtä, maataloustuotannon supistuminen on hidastanut yrittäjien määrän kasvua tai vähentänyt sitä.
Tietotyöhön ja tiedon tuottamiseen liittyy erityispiirteitä kuten se, että omistusta työn tuotteeseen on vaikeampi määritellä kuin "esineellisessä" tuotannossa. Tietotyön tuotteita on usein vaikeampi pukea tavaramuotoon mistä muun muassa tekijänoikeuksia koskevat kiistat juontuvat. Mutta on ilmeistä liioittelua sanoa, että nämä tietotyön erityispiirteet jo hallitsisivat koko yhteiskuntaa ja itsessään mullistaisivat perinpohjaisesti palkkatyöntekijöiden aseman.
Työn käsite pitää toki nähdä laajemmin kuin palkkatyönä – sehän on tietenkin marxilaisuuden perusajatuksia. Eri työ- tai toimintamuotojen erot eivät kuitenkaan häviä julistamalla tai vaatimalla, että kaikki työ pitää muuttaa palkkatyöksi tai että kaikki työ on "samanarvoista". Vielä vähemmän kyse on siitä, että kaikki toiminta voitaisiin katsoa työksi. Työ on toimintaa, mutta kaikki toiminta ei ole työtä. Sitä paitsi kaikkea ei voi mitata rahalla eikä varsinkaan vasemmistolaisten pitäisi lähteä vaatimaan, että kaikella työllä tai toiminnalla pitää olla rahassa mitattavissa oleva arvo. Pikemminkin voitaisiin olla tyytyväisiä siihen, että rahasuhteet eivät ole tunkeutuneet kaikkialle. (Siitä, että teoreettisesti katsoen sellaiset ilmaisut kuin "työn arvo" tai esim. "kotityön arvo" ovat marxilaiselta kannalta harhaanjohtavia tai pikemminkin virheellisiä, voisi kirjoittaa erikseen.)
Sosiaalipoliittisessa kirjallisuudessa nähdään tulonsiirrot toisinaan työn palkitsemisen keinona. Esim. kansaneläke, jota ei ole sidottu työsuorituksiin, on nähty joskus keinona "palkita" kotiäitien tai erityisesti maatilojen emäntien työtä. Työeläkettä on kutsuttu myöhennetyksi palkaksi. Jos halutaan, vanhempainrahat ja lasten kotihoidon tuki voidaan nähdä jonkinlaisena "korvauksena" lasten synnyttämisestä ja hoidosta. Opintotuki voidaan ehkä samoin nähdä eräänlaisena "palkkiona" opiskelusta, joka voidaan ymmärtää työksi. 1970-luvun keskusteluissa esiintyi vaatimus opiskelijanpalkasta. Kyse on tietyistä moraalisista perusteluista, mutta itse pitäisin tällaiset perustelut erillään palkan käsitteestä tai "työn arvoa" koskevista pohdiskeluista. Avarampi teoreettinen käsite tarkastelun lähtökohdaksi olisi "työvoiman arvo". Työvoiman arvolla on palkkamuoto, mutta nyky-yhteiskunnassa se realisoituu osittain myös sosiaalisten tulonsiirtojen kautta, ja siihen vaikuttaa myös palkkatyön ja muun työn välinen suhde. Yksinkertainen kuvitteellinen esimerkki: jos lasten, vanhusten ja sairaiden hoiva olisi kokonaan vapaaehtoistyön tai perheissä tehtävän kotityön varassa, rahamuodon saava työvoiman arvo olisi pienempi ja työntekijät voisivat tyytyä pienempään palkkaan – koska hoivatyöntekijöille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja koska hoivan järjestämiseen ei tarvittaisi myöskään veroja.
Keskeisin (ja miltei ainoa) käytännön politiikkaa koskeva johtopäätös kirjoittajilla on vaatimus ehdottomasta perustulosta. Siitä, että ratkaisua muun muassa prekarisaatioon ja työmarkkinoiden muutoksiin liittyviin kysymyksiin joudutaan ainakin osaksi hakemaan sosiaaliturvan (tulonsiirtojen ja verotuksen) puolelta, olen kyllä melko lailla yhtä mieltä kirjoittajien kanssa. Olisin toivonut kuitenkin, että perustuloa olisi perusteltu laajemmin ja konkretisoitu enemmän. Onhan perustulosta jo olemassa melko paljon kirjallisuutta. Jos perustuloa lähdetään ajamaan, kysymykset perustulon suuruudesta ja rahoituksesta, suhteesta olemassa olevaan sosiaaliturvaan ym. nousevat väistämättä esille. Monenlaisia vastakysymyksiä esitetään. Uusliberalistisen ja vasemmistolaisen perustulo-ohjelman eroa pitäisi tarkemmin selvittää (mielestäni ero ei synny perustulon ehdottomuudesta tai ehdollisuudesta vaan monista muista tekijöistä).
Kirjassa sanotaan, että hyvinvointivaltiota ei olisi luotu ilman keskuspankin tyhjästä luomaa rahaa (s. 260). Näin yritetään kuitata keskustelu perustulon rahoituksesta. Uskoisin kuitenkin, että aikaisemmat sosiaaliturvauudistukset on yleensä tehty tietoisina siitä, että uudistukset voidaan rahoittaa olemassa olevaa (eli vuosittain tuotettavaa) arvoa uudelleenjakamalla tai sitten työn tuottavuuden nousun hedelmistä. Suomessa valtio ei juuri velkaantunut ennen 1990-luvun lamaa, eikä muutenkaan "setelien painamista" käytetty kovin paljon julkisen vallan rahoituskeinona sota-aikoja lukuun ottamatta. Muistelen, miten hyvinvointivaltion suitsemista vaativa Seppo Lindblom väitti eräässä kirjoituksessaan, että hyvinvointivaltio on rahoitettu velkarahalla. Tätä ei oikein voi todistaa ainakaan puhuttaessa hyvinvointivaltion rakentamisesta Suomessa, jossa se tapahtui lähinnä 1950-1980-luvuilla. Perustulo-ohjelmien uskottavuutta ei ehkä lisää se, että niiden rahoituksen sanotaan syntyvän "tyhjästä".
Ristiriitaiselta tuntuu, että samalla kun kirjassa puolletaan perustuloa, siinä samalla asetetaan kyseenalaiseksi ehdotukset sosiaaliturvajärjestelmän selkeyttämisestä ja yksinkertaistamisesta, ja katsotaan, että sosiaalipoliittisen järjestelmän monimutkaisuus antaa enemmän tilaa kansalaisten aktiivisuudelle (s. 272). Voidaanko perustulon kaltaiseen yksinkertaiseen järjestelmään edetä puolustamalla nykyistä monimutkaista järjestelmää? Vasemmistopolitiikassa pitkän aikavälien tavoitteiden ja välittömien tavoitteiden pitäisi kai yleensä olla sopusoinnussa.
Keskustelunavaukset ovat tervetulleita. Yksinkertaisia ratkaisuja vasemmiston haasteisiin ei ole. Keskustelun on syytä jatkua.