On tunnettua, että Karl Marx kirjoitti eläimistä vain vähän. Onko siis vaivan arvoista selvittää, mitä hän niistä ajatteli? Ilman muuta on. Myös Jeremy Bentham ja John Stuart Mill kirjoittivat eläimistä vain vähän, mutta silti monet ovat viime vuosina kaivaneet näitä tekstikohtia esiin, kun näet niihin sisältyy tietty idea - eläinten kärsimyksen ja hyvinvoinnin huomiointi etiikassa - joka asianmukaisesti kehiteltynä olisi ajankohtainen. Marxin kohdalla on syytä menetellä täsmälleen samoin; myös häneltä löytyy ideoita, joita ei nykyisessä eläinten asemaa koskevassa keskustelussa kannata sivuuttaa.
Aiheen kiinnostavuutta lisää, että sitä tutkittaessa esiin kohoavat pakostakin myös Marxin luontoajattelun monet muut puolet. Marx puhui eläimistä vähän, mutta luonnosta yleensä hän puhui melkoisen paljon. Luontoproblematiikka oli tärkeänä juonteena mukana hänen filosofisessa ja yhteiskunnallisessa ajattelussaan, myös hänen maineikkaimmissa tutkimusprojekteissaan, jotka kohdistuivat historian kulkuun ja kapitalismin toimintaan. Juuri tästä paljolti johtuukin hänen merkityksensä eläimille; hänen kommenttinsa niistä sijoittuvat usein mitä tärkeimpiin asiayhteyksiin.
Jos vielä huomioidaan, että Marxin itsensä jälkeiseen marxismiin on sisältynyt eräitä eläimiä koskevia ja niitä sivuavia innovaatioita, kasvaa tämän perinteen merkitys yhä lisää. Esimerkiksi marxilaisessa psykologisessa perinteessä on pohdittu eläinpsykologian lähtökohtia, ja marxilaisissa imperialismianalyyseissa tarkasteltu - kylläkin laajemmin vasta viime vuosina - imperialismin vaikutusta globaaliin luontoon ja faunaan. Se vaikutus muuten on erittäin suuri. Kaikkien maiden eläimet eivät voi liittyä yhteen, mutta jos voisivat, tulisi niiden tehdä se ja purkaa ja kukistaa tämä niitä itseään ja luontoa ylipäätään tuhoava systeemi.
René Descartes on jäänyt historiaan yhtenä modernin filosofian isistä, joka valitettavasti päätyi ekologisilta seuraamuksiltaan vahingolliseen dualismiin, ajattelevan ja ulottuvaisen substanssin jyrkkään toisistaan erottamiseen. Jälkimmäisen, so. materian, luonnon, hän ymmärsi vahamaisen passiiviseksi tai konemaisen jäykästi toimivaksi, itse asiassa suureksi koneistoksi. Tämän mukaisesti myös eläimet olivat koneita tai automaatteja, joita ihmisellä oli oikeus mielin määrin hallita. Kipua ne eivät voineet tuntea, mikä johti ajattelemaan, että tutkijat saattoivat ilman tunnontuskia leikellä niitä elävältä.
Marxin filosofista perusnäkemystä voi luonnehtia kartesiolaisen dualismin vastakohdaksi. Ei ole aivan selvää, voiko Marxin sanoa olleen monisti jo kaikkein varhaisimmalla, Hegel-painotteisella kaudellaan, mutta materialistiksi kehityttyään hän tietysti oli sitä. Tietoisuus oli hänelle "tietoista olemista". Samalla hän katsoi, ettei luonto toimi konemaisesti, vaan luovalla, produktiivisella tavalla. Väitöskirjassaan (1841) hän ylisti Epikuroksen atomeja, jotka eivät olleet ulkoisen välttämättömyyden pelinappuloita, vaan ilmensivät myös liikettä itsestään käsin määräytyneenä (Bewegung als Selbstbestimmung). Muutamaa vuotta myöhemmin hän kehaisi Francis Baconin luonnonfilosofiaa, jossa "Materian elementaariset muodot ovat eloisia yksilöllistyviä, materian sisäisiä, oliolajeille ominaiset eroavuudet aikaansaavia olemusvoimia." (1)
Muutaman kerran Marx otti suoraan kantaa Descartesin filosofiaan, eikä tietenkään sympatisoinut sitä, vaan luki sen yhdeksi ilmentymäksi metafysiikaksi kutsumastaan suuntauksesta, jonka "Materialismi ... on ikiajoiksi voittava ..." (2) Sen sijaan Descartesin fysiikka oli Marxin mielestä arvokasta, samasta syystä kuin Baconin oppi: "Descartes katsoi fysiikassaan materialla olevan itsenäistä luovaa voimaa ja piti mekaanista liikettä materian elämän ilmauksena." (3)
Marx esittää myös huomautuksen Descartesin historiallisesta paikasta, ja mainitsee tällöin kiinnostavasti eläimet: "Descartes, määritellessään eläimet pelkiksi koneiksi, katsoo manufaktuuriajan silmillä vastoin keskiaikaa, joka piti eläintä ihmisen apulaisena ..." (4) Tämäkin on luonnollisesti kritiikkiä sisältävä kommentti, sillä manufaktuuri oli Marxin mukaan kapitalistisen tuotannon muoto, jonka puitteissa pistettiin 1500-luvulla alulle paitsi eläinten, myös ihmisten muuttaminen koneiksi, niiden epäitsenäisiksi lisäkkeiksi: "... työläinen, joka koko elinaikansa suorittaa samaa yksinkertaista tehtävää, muuttuu koko ruumiiltaan tämän tehtävän automaattiseksi yksipuoliseksi elimeksi ..." (5) Näin sekä työläiset että eläimet ovat joutuneet kapitalismin oloissa kehittyneessä teollisuudessa kaavamaisen sääntelyn kohteiksi.
Marx siis korosti materian ja luonnon aktiivisuutta. Hän oli myös tutustunut Hegelin luonnonfilosofiaan, jossa eläimen katsottiin olevan pitkälle organisoitunut kokonaisuus ("yksittäisyyden itsessään reflektoitunut itse" (6)), joka on "muokkausviettinsä" (Bildungstrieb) avulla "tuottanut itsensä" ja päätynyt samalla "tiettyyn itsetunteeseen". (7) Tämän jälkeen ei ole yllättävää, että Marxin näkemys eläimestä on "toiminnallinen": "Elämäntoiminnan laatuun sisältyy jonkin lajin koko luonne, sen lajinluonne ..." (8) "Eläin on elämäntoimintansa." (9) "Eläin muovaa materiaa ... oman lajinsa mitan ja tarpeen mukaan ..." (10) Marx esittää tämänkaltaiset eläimen luonnehdintansa ihmisen ja eläimen yhtäläisyyttä ja eroa pohtiessaan, mutta se ei tietenkään poista sitä, että niihin sisältyy tietynlainen näkemys eläimestä sinällään.
Kun Charles Darwinin Lajien synty (1859) oli ilmestynyt, Marx pyrki huomioimaan myös sen (hän tuntuu mm. yhtyvän eräisiin Darwinin ajatuksiin luonnonvalinnan erilaisesta vaikutuksesta erilaisia tehtäviä suorittaviin elimiin). (11) Lisäksi hän sovelsi filosofiaansa eläimen psyyken kehitykseen. Eläimet - kuten ihmisetkin - "alkavat suhtautua aktiivisesti, ottaa tiettyjä ulkomaailman olioita valtaansa teon kautta"; tässä prosessissa "näiden olioiden se ominaisuus, että ne 'tyydyttävät heidän tarpeitaan', syöpyy heidän aivoihinsa, ihmiset kuten eläimetkin oppivat myös 'teoreettisesti' erottamaan ne ulkoiset oliot, jotka palvelevat niiden tarpeiden tyydyttämistä, kaikista muista." (12) Marxin lainausmerkeissä mainitsemat eläinten "teoreettiset" lahjat tarkoittanevat Hegelin kielenkäytön mukaisesti lähinnä aistimis- ja havaintokykyä.
Myös ihmisen ja eläimen eron Marx määrittää niiden toiminnan muotojen kautta: "Vaikka työvälineiden käyttö ja luominen on itumuotona ominainen muutamille eläinlajeillekin, se on erikoisesti luonteenomaista ihmisen työprosessille ..." (13) "Tosin myös eläin tuottaa. Se rakentaa itselleen pesän, asuntoja - esimerkiksi mehiläinen, majava, muurahainen jne. Mutta se tuottaa ainoastaan sen mitä se tarvitsee välittömästi itselleen tai poikasilleen; se tuottaa yksipuolisesti, kun ihminen puolestaan tuottaa universaalisti ..." (14)
Marxin tämäntapaisten lausuntojen pohjalta on myöhemmin kehitelty toimintateoreettista, marxilaiseksi kutsuttua eläinpsykologiaa (olisi ehkä parempi puhua Marx-vaikutteisesta eläinpsykologiasta, koska sillä on ollut muitakin keskeisiä lähteitä, esim. I.P. Pavlov ja yleensäkin alan tunnustetut klassikot). Eläinten psyyke on niiden toiminnan tuote ja säätelijä; se on tietysti sidoksissa niiden hermostoon, mutta hermojärjestelmät kehittyvät fylogeneettisesti eläinten toimiessa tietyssä ympäristössä. Toiminta on aluksi lajityypillistä, korkeammilla eläimillä ilmaantuu sitten myös yksilöllisesti vaihteleva toiminta. Esim. P.J. Galperinin mukaan eläimet kasveista erottava, niiden "luonteenomaisin piirre on liikkuminen", (15) jonka kehityksen myötä on vähitellen syntynyt "eläin tavoitteisten toimintojen subjektina". (16)
Tätä on edelleen konkretisoitu psyyken eri ominaisuuksiin. Esimerkiksi eläinten älykkyyden on katsottu olevan yhteydessä niiden toiminnan mutkikkuuteen ja jäsentyneisyyteen, niiden ns. orientoitumis- ja tutkimistoimintaan yms. Sama pätee aisteihin; aluksi "elävien organismien aistiherkkyys on muotoutunut niiden komplisoidumman elämäntoiminnan seurauksena"; (17) sitten "olemassaolon ehtojen mutkistuminen vaatii, että muodostuu moninaisia aistijärjestelmiä ..." (18) Tässä katsannossa on itsestään selvää, että eläimillä on myös kipuaistimuksia, vaikka niihin onkin toimintateoreettisessa tutkimusperinteessä - kuten ilmeisesti muissakin perinteissä aina viime vuosiin asti - kiinnitetty vain vähän huomiota.
Paitsi kipukysymyksen kohdalla, on toimintateoreettinen eläinpsykologia muutoinkin orientaatioltaan Descartesista juontuvan dualismin vastaista: Eläimiä ei redusoida biologisen tutkimuksen tai niiden käyttäytymisen ulkoisen kuvailun kohteeksi, jonka jyrkäksi vastakohdaksi ihmispsykologia sitten ilmaantuisi; sen sijaan pyritään tavoittamaan niiden psyyken rakenne. Tällöin eläimet tulevat myös tarkastelluiksi hyvin laaja-alaisesti; niiden "olemus" liittyy niiden koko elämänprosessiin, joka taas sijoittuu tiettyyn ympäristöön. Tämmöinen eläinkäsitys saattaa sisältää ajankohtaisia potentiaaleja; nykyäänhän eläinten ongelmana on niiden toiminnan ja elinympäristön typistyminen, kun ihminen rajoittaa villiä luontoa ja säätelee yhä tiukemmin kotieläinten elämää.
Saattaa kuitenkin olla, että toistaiseksi ei kukaan ole soveltanut Marx-vaikutteista eläinpsykologiaa kysymyksiin, joita eläinsuojelu- ja -oikeusliikkeessä nykyään eniten pohditaan, sellaisiin kuin eläinten kivun intensiteetti verrattuna kehittyneemmällä tietoisuudella varustetun ihmisen kivun intensiteettiin, tai niiden stressaantuminen keinotekoisissa, niiden toimintaa rajoittavissa oloissa. Jos niin on, on se harmillista, sillä filosofiset lähtökohdat olisivat hyvät.
Marxilta löytyy myös sanontoja, joissa hän saattaa vetää nykytiedon valossa liian ehdottoman rajan ihmisen ja eläimen välille sillä perusteella, että vain ihmisellä on tietoisuus: "Tietoinen elämäntoiminta erottaa ihmisen välittömästi eläimellisestä elämäntoiminnasta." (19) Vastaavia lausumia voi löytää Marxin seuraajilta. Ennen pikatuomioiden langettamista kannattaa kuitenkin huomata kaksi seikkaa. Ensinnäkin, ainakin Marxilla itsellään kyseessä ovat koko eläinkuntaa koskevat yleistykset, jolloin korkeimmilla eläimillä havaittavien tietoisuuden muotojen "unohtaminen" saattaa olla ymmärrettävää. Toiseksi, tietoisuuden käsite on epäselvä; psykologian eri suuntauksissa sitä on käytetty eri tavoin. Että eläimillä on psyyke, joka sitä paitsi on aikoinaan kehittynyt niin pitkälle, että on pystynyt muuttumaan ihmisen psyykeksi, on ollut kaikille "marxahtavaa" eläinkäsitystä kehitelleille selvää.
Marx oli tietysti ennen muuta inhimillisen emansipaation teoreetikko. Mutta hän näyttää hautoneen myös ajatuksia siitä, että erilaiset luonnonvoimat ja -olennot joutuvat tietyissä oloissa jonkinlaisen systemaattisen väärinkäytön kohteeksi, ja että niiden asemaa siksi tulisi muuttaa. Nuoruudenartikkelissaan Juutalaiskysymyksestä (1844) hän sanoo, että "Se käsitys luonnosta, mihin yksityisomistuksen ja rahan herruuden oloissa tullaan, on luonnon todellinen halveksunta, luonnon halventaminen käytännössä ..." Etenkin raha on "riistänyt ... ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon". (20)
Samassa yhteydessä Marx vaatii eläinten vapautusta. Hän tekee sen 1500-luvun kumouksellisen teologin Thomas Müntzerin suulla; tämän mukaan "kaikista luontokappaleista on tehty omaisuutta, niin veden kaloista, ilman linnuista kuin maan kasveistakin - myös luontokappaleitten täytyisi vapautua." (21) Kuten asiayhteys osoittaa, kyseessä on kaksinainen vapautuminen: ensinnäkin omaisuutena ja toiseksi alentavan, halventavan suhtautumisen kohteena olemisesta. Ilmeisesti eläimille olisi palautettava niiden "ominaisarvo" (eigentümlicher Wert), kun se kerran on koko luonnolta riistetty. Tämä taas voidaan paljolti ymmärtää luonnon välineellistämisen kritiikiksi, jota Marx harjoitti vieraantumisteoriassaan.
Toisinaan Marx tuntuu mieltävän ihmisen alistamat luonnonvoimat proleariaatin rinnalla kamppaileviksi subjekteiksi: "Ne luonnonvoimat ja sosiaaliset voimat, jotka teollisuus herättää (loihtii) henkiin, ovat siihen aivan samassa suhteessa kuin proletariaatti. Tänään ne ovat vielä porvarin orjia ... Huomenna ne katkovat kahleensa ..." (22) On myös mahdollista, että "maa ... nousee takajaloilleen ja vaatii itsenäisenä mahtina osuuttaan sen avulla luodusta tuotteesta", jota se tarvitsisi "tuottavuutensa korvaukseksi ja kohottamiseksi". (23) Olisi houkuttelevaa leimata tämmöinen ylilyönniksi, mutta tietyllä tavalla tulkittuina ajatukset ovat järkeviä. Niissä voi nähdä kaksi osatekijää, ensinnäkin historiallis-materialistisen idean siitä, että tuotantovoimat aika ajoin murtavat niiden kahleiksi muuttuneet tuotantosuhteet, ja toiseksi sen mitä Friedrich Engels korosti: että luonto saattaa "kostaa" ihmiselle tämän siitä saamat lyhyen tähtäimen voitot.
Nykyään katsotaan yleisesti, että yksi luonnon ns. vapauttamisen - tai sen itseisarvoisen puolen huomioinnin - tarpeellinen muoto on villin luonnon vaaliminen. Sanoiko Marx mitään villistä luonnosta ja villieläimistä? Ei paljoa, mutta tarkkaan katsoen jotain löytyykin. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin johdannossa (1844) hän pilkkaa eräiden romantikkojen taipumusta ihannoida muinaista luonnonläheistä elämäntapaa. Nämä henkilöt "etsivät vapautemme historiaa historiamme ulkopuolelta teutonisista ikimetsistä. Mutta miten vapaushistoriamme eroaa villisian vapaushistoriasta, jos se löytyy vain metsistä?" Sitten Marx lisää omaperäisellä tyylillään sanat, jotka osoittavat hänen arvostavan luonnonsuojelua: "Sitä paitsi on tunnettua: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Siis rauha teutonisille ikimetsille!" (24)
Metsistä ja niiden suojelusta Marx puhui myöhemminkin, mm. Pääomassa: "Sivistyksen ja teollisuuden kehitykseen on aina liittynyt sellaista metsien tuhoamista, että kaikki mitä samalla on tehty niiden suojelemiseksi ja kasvattamiseksi, on siihen verrattuna häviävän pientä." (25) Eräässä kuuluisassa kirjeessään hän toteaa, miten maanviljely helposti saa aikaan "metsänhävityksen ym.", ja miten yleensäkin "viljelys - mikäli se etenee luonnonvoimaisesti eikä tietoisesti hallittuna ... jättää jälkeensä autiomaita ..." (26) Hän panee myös merkille, että Englannissa ei enää ole varsinaisia metsiä eikä villieläimiä: "Mahtimiesten puistoissa elävät villieläimet ovat jo syntyjään kotieläimiä ja lihavia kuin Lontoon aldermenit." (27)
Että Marx, sekä luonnonfilosofiaa että ihmisen ja luonnon suhdetta tutkinut henkilö, ei tarkastele villiä luontoa laajasti, liittyy luonnollisesti siihen, että asian merkitys ei vielä silloin ollut kohonnut yleiseen tietoisuuteen. Mutta voiko tästä päätellä, että Marx olisi ollut vakaumuksiltaan villin luonnon vihollinen? Niinkin on väitetty, ja todisteeksi usein otettu Grundrissen kohta, jossa sanotaan että pääomaan perustuva tuotanto luo "luonnon samoin kuin itse yhteiskunnallisen yhteydenkin universaalisen haltuunoton" ja samalla "sellaisen yhteiskuntakehityksen vaiheen, johon verrattuna kaikki aikaisemmat vaiheet ilmenevät pelkkänä ihmiskunnan paikallisena kehityksenä ja taikauskoisena luonnonpalvontana". (28) Marx siis tuntuisi ylistävän kapitalismin oloissa edennyttä luonnon "universaalia" myllertämistä.
Niin ei kuitenkaan ole. Jos olisi, jäisi käsittämättömäksi, miksi Marx kuitenkin halusi olla kapitalismin kumoamista tavoitteleva sosialisti. Hänhän puhuu ko. kohdassa paitsi ihminen-luonto-suhteen, myös sosiaalisten suhteiden kehityksestä. Jos hän vain kehuisi tätä kaikkea, ei kapitalismiin jäisi mitään arvosteltavaa, mikä olisi ristiriidassa Marxin koko tuotannon erään perustendenssin kanssa. Kyse onkin selvästi siitä, että Marx on tällä kohdin abstrahoitunut kapitalistisen kehityksen ongelmista ja rajoittunut sen myönteisiin puoliin. Abstraktio on mahdollinen, koska edistys on Marxin katsannossa ristiriitainen, hyvää ja huonoa sisältävä asia; kapitalismin oloissa "koko tämä kehitys sujuu antagonistisesti ..." (29) Tämmöinen näkemys on täysin järkeenkäypä; että industrialistinen ns. luonnon valloitus etenkin alkuaikoina tuotti myös hyötyä, on toki fakta.
Vaikka Marxista tuskin voidaan tehdä villin luonnon halveksijaa, ei tarkoitus ole sanoa, että hän olisi ollut lausunnoissaan täysin johdonmukainen, tai ettei hänen teorioihinsa sisältyisi mitään, mikä ei saattaisi välillisesti synnyttää villeyden aliarviointia. Marxilla, 1800-luvun ajattelijalla, ei esim. voinut olla nollakasvun (tms.) käsitettä, ja nykyään juuri jatkuva talouskasvun vaatiminen tuntuu aiheuttavan painetta villin luonnon lopulliseen nitistämiseen. Tosin Marxin perintö tässäkin on monitahoinen. Hän myös pilkkasi kapitalistista raha- ja tavarakeskeistä elämäntapaa ja kypsytteli uudenlaista rikkauskäsitystä, jonka mukaan aitoa rikkautta on ihmisen luovuuden, kykyjen ja tarpeiden kehittäminen. Hänen kapitalismin kumoamisen tavoitteensa liittyi itsetarkoitukseksi kohonneen vaihtoarvojen palvonnan korvaamiseen käyttöarvo-orientoituneella tuotannolla, todellisella hyödyllä. Kaikki tämä sopii itse asiassa kasvun minimoinnin kanssa hienosti yhteen.
Marxin vieraantumisteoriasta on kirjoitettu röykkiöittäin tutkimuksia, joissa yleensä kuitenkin unohdetaan tai mainitaan vain ohimennen, että Marxin mukaan ihmiset ovat murheellisella tavalla irtautuneet paitsi yhteiskuntansa liikevoimista, lähimmäisistään ja omasta itsestään, myös ulkoisesta luonnosta. Marxille itselleen asian tämä puoli oli varsin tärkeä. Ihminen on etääntynyt "lajinelämästään", johon kuuluu - tai ainakin pitäisi kuulua - että "kasvit, eläimet, kivet, ilma, valo jne. muodostavat teoreettisesti osan ihmisen tajunnasta, osittain luonnontieteen kohteina, osittain taiteen kohteina - ne ovat hänen henkinen epäorgaaninen luontonsa, henkisen elämisen tarvikkeensa ..." (30) Jos tämä ei toteudu, ihmiset kärsivät ja kokevat olevansa kuin vieraan mahdin armoilla; juuri sitähän vieraantuminen tarkoittaa.
Jos ihminen on irronnut väärällä tavalla muusta luonnosta ja hänen elämäänsä hallitsee vieraantuminen, kärsii siitä hänen itsensä lisäksi myös luonto, sillä vieraantuminen ilmenee mm. siinä, että luontoa kohdellaan pelkkänä välineenä, ihmisen egoististen tarpeiden temmellyskenttänä. Vieraantuneet olot tekevät "niin luonnon kuin hänen (ihmisen, JH) henkisenkin lajinkykynsä ... hänen yksilöllisen olemassaolonsa välineeksi". (31) Tai runollisemmin sanottuna, "kunniallinen avioliitto maan kanssa korvautuu edun avioliitolla". (32)
Vieraantumiseen liittyvää luonnon välineellistämistä kuvaa esimerkiksi Pääoman kohta (vaikka sana "vieraantuminen" ei siinä esiinnykään), jossa Marx pohtii eläinten kohtaloa orjanomistuksellisessa yhteiskunnassa. Kun orjaa itseään pidetään milteipä pelkkänä työkaluna tai eläimenä, niin hän puolestaan "antaa eläimen ja työkalun tuntea, että hän ei ole niiden kaltainen, vaan ihminen. Hän hankkii itselleen tietoisuuden, että eroaa niistä, rääkkäämällä ja con amore [hyvin halukkaasti] hävittämällä niitä." Tämä pätee Marxin mukaan myös Pohjois-Amerikan neekeriorjuuden oloissa, joita hän kuvaa erään tarkkailijan suulla: "Kun minä kysyin, miksi maataloissa käytetään niin yleisesti muuleja hevosten asemesta, niin ensimmäiseksi ja ilmeisesti ratkaisevaksi syyksi selitettiin se, etteivät hevoset voi kestää sitä kohtelua, jonka alaisiksi ne aina joutuvat neekerien taholta ... muulit kestävät pieksännän ja epäsäännöllisen ruokinnan kärsimättä oleellisesti siitä ..." (33)
Ihmisen vieraantuneeseen luontosuhteeseen liittyy paljon muitakin puolia. Vieraantuneissa oloissa ihmiset valtaa omistushimo ("omistamisen aisti"), joka tekee tuhojaan paitsi ihmissuhteiden maailmassa, myös luonnossa; heitä luontoon yhdistävät aistimelliset elämykset rappeutuvat jne. Yksi Marxin teorian kiinnostava juonne on sekin, että vieraantuminen koskee sekä hallitsijoita että hallittuja, sekä omistavia että omistamattomia luokkia, mutta eri tavoin. Edellisten keskuudessa vieraannuttavat olot synnyttävät luksusta ja "liikahienostuneita" tarpeita, jälkimmäisten parissa taas "tarpeiden ... raa'an, abstraktisen yksinkertaisuuden". (34) Esimerkiksi koneen liikkeisiin sidottu työ yksinkertaistaa työläisen elämää ja tarpeita siinä määrin, että hän joissain suhteissa jopa jää jälkeen - niin Marx kärjistää - muinaisista esi-isistään sekä eläimistä. Nimittäin: "Villi-ihmisellä, eläimellä on sentään metsästämisen, liikunnan jne. tarve, seurallisuuden tarve." (35)
Marxin vieraantumisteoria on nykyään erittäin ajankohtainen ja sen sovellutusmahdollisuudet - myös ihminen-eläin-suhteen kohdalla - aivan ilmeiset, vaikka vieraantuminen tietysti on saanut useita uusiakin muotoja. Esimerkiksi kulttuuriantropologi Teuvo Laitila puhuu nykyään vallitsevasta "ihmisen vieraantumisesta luonnosta yleensä ja eläimistä erikseen", (36) johon liittyy eläinten tarpeetonta välineellistämistä: "... lyhyesti sanoen ympäristön arvon tulkitseminen pelkäksi välinearvoksi on osaltaan johtanut mm. ympäristön saastumiseen ja tehotuotantoon ... Sen sijaan että ihminen pyrkisi luomaan läheisiä vuorovaikutussuhteita esim. eläimiin hän pyrkii muuttamaan ne tehokkaammiksi esineiksi tai välineiksi." (37)
Eläinten turha, ja ainakin osaksi vieraantumiseen liittyvä välineellistäminen ilmenee nykyään useissa muodoissa. Yhtäällä villieläimet saatetaan kokea vain hävitettäväksi uhaksi, kun taas toisaalla lemmikkieläimet saattavat muuttua isäntiensä ja emäntiensä aitojen elämänkokemusten korvikkeiksi, jolloin niistä ylihuolehditaan ja ne menettävät luonnollisuutensa, liikahienostuvat. Ilkka Patoluoto (jo edesmennyt helsinkiläisfilosofi) kirjoittaa, että lemmikkieläimet usein tyydyttävät omistajiensa tarpeita "kaupallisin ja eläimelle keinotekoisin keinoin". "Lemmikkieläimet nykyään voidaan ymmärtää parhaiten modernin yhteiskunnan yhteiskunnallisesti välttämättöminä elementteinä, jotka täydentävät steriloituina, muista eläimistä erotettuina, eläimen luonnollisesta ympäristöstä kerrostaloon siirrettyinä urbaanin omistajansa emotionaalista elämää atomistisessa yhteiskunnassa." (38)
Marx esitti vieraantumisteoriansa laajimmassa ja systemaattisimmassa muodossa Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa 1844. Teos jäi kuitenkin viimeistelemättömäksi, eikä Marx saattanut sitä koskaan loppuun. Miksi niin kävi, on tunnettua: Marxin käsitys vieraantumisesta muuttui; hän kuvasi aluksi sanalla miltei kaikkia mahdollisia maailman pahuuksia, mutta sitten vieraantumisteoriasta ikäänkuin lohkesi irti useita teoriakimpaleita, joita hän alkoi tarkastella uusilla, niiden luonnetta paremmin kuvaavilla ilmauksilla. Tämä käsitteellinen murros on täysin ymmärrettävä; esim. laajojen yhteiskunnallis-historiallisten muutosprosessien kutsuminen "vieraantumiseksi" toisi teoriaan liian psykologisen sävyn. Vieraantuminen lieneekin syytä ymmärtää lähinnä sosiaalipsykologisen ja psykologisen tason ilmiöksi, jonka syyt ja kasvualusta kuitenkin löytyvät yhteiskunnan rakenteista ja toimintatavoista.
Vieraantumisen keskeisimpinä syinä Marx näyttää pitäneen luokkajakoa, pääoman ja rahan valtaa, "vieraantunutta työtä" sekä ihmisen vääränlaista luonnosta etääntymistä, joka liittyy edistyksen ristiriitaiseen luonteeseen. Näistä kumpuavat ne "vieraat voimat", jotka alistavat ihmistä, mikä sitten ikäänkuin säteilee psyykkisiin ilmiöihin asti. Kaikki tämä on ilman muuta tänä päivänä tähdellistä, joskin vieraantumista nähtävästi olisi syytä tarkastella myös hieman hienosyisemmin modernin elämän yleisen monimutkaistumisen valossa.
Ihminen on siis irtautunut tai etääntynyt luonnosta; tähän liittyvää problematiikkaa Marx tarkasteli useissa teoksissaan. Hänen kielenkäyttönsä mukaan ihmiset elivät kauan sitten "luontaissyntyisinä yhteisöinä" (naturwüchsige Gemeinwesen), joilla oli erittäin läheinen suhde maahan. Maa ilmeni "elävän yksilön epäorgaanisena luontona", (39) ihmisen ihoon ja aistinelimiin verrattavana toiminnan edellytyksenä, (40) ja oli myös "suuri laboratorio, varasto, josta saadaan sekä työvälineet että työmateriaalit ja joka tarjoaa myös asuinpaikan, yhteisön perustan". (41) Tähän kokonaisuuteen kuuluivat tietysti myös eläimet, niin villit kuin kesytetytkin; jälkimmäisten "tärkeyttä sivistyksen alkamiselle" (42) Marx ei jätä huomiotta: "Nomadikansojen piirissä on ratsu se mikä tekee minut vapaaksi ihmiseksi, yhteisön jäseneksi." (43) " ... jo ihmiskunnan historian alussa kesytetty, siis jo työn kautta muutettu kotieläin (näyttelee, JH) pääosaa työvälineenä." (44)
Sittemmin luontaissyntyiset yhteisöt katosivat. "Tuotantovoimien kehitys hajottaa ne", (45) sanoo Marx, ja tällöin tapahtuu samalla "sen suhteen hajoaminen, joka työläisellä on maahan" (46) eli "hänen maasta irrottamisensa prosessi". (47) Työvälineet kehittyvät, syntyy uusia elinkeinoja ja omistusmuotoja, yhteiskunta jakautuu luokkiin, kaupungistuminen etenee, kaupankäynti ja markkinat saavat yhä suuremman merkityksen, pääoma alkaa hallita välineitä joilla työläiset muokkaavat luonnosta saatavia raaka-aineita. Tämän kaiken myötä ihmiset loittonevat yhä kauemmas ulkoisesta luonnosta, mikä tosin on välttämätöntä ja edistyksellistä, mutta tuottaa myös ongelmia ja vahinkoa. Ongelmallinen kehitys sai alkunsa jo kauan ennen kapitalismia, mutta kapitalismi on kärjistänyt sitä.
Tässä ei ole mahdollista tarkastella laajasti Marxin analyyseja ihmisen maasta etääntymisen muodoista. Joka tapauksessa, kapitalismissa kaupunkeihin keskittynyt pääoma saa yhä suuremman vallan koko maatalouselinkeinoon; tämä ja eräät muut syyt johtavat siihen, että "jokainen edistysaskel kapitalistisessa maanviljelyksessä on sekä edistysaskel taidossa riistää työmiestä että taidossa riistää maata ... Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteet: maan ja työläisen." (48)
Tämä koskee myös eläimiä. Marx panee merkille, että kun pääoma pyrkii lyhentämään tuotteiden tuottamiseen kuluvaa aikaa, niin eläintenkin kohtalo muuttuu. Kasvattajien "on pakko hankkia käteistä rahaa tavallista aikaisemmin", jolloin "esim. karjaa myydään ja teurastetaan ennenkuin se on saavuttanut taloudellisen normaali-iän - suureksi vahingoksi maanviljelykselle ..." (49) Marx siteeraa erästä asiantuntijaa: "Tästä syystä, koska maatalous noudattaa kansantaloudellisia periaatteita, vasikoita, joita aikaisemmin tuotiin maitotalousseuduilta maan eteläosiin hoidettavaksi, uhrataan nyt joukoittain, usein jo kahdeksan tai kymmenen päivän ikäisinä, ja viedään Birminghamin, Manchesterin, Liverpoolin ja muiden lähellä olevien suurkaupunkien teurastuslaitoksiin." (50)
Marx on tässä havainnut ensimmäisiä itusia ilmiöstä, joka alkoi paisua vasta seuraavalla vuosisadalla. Kuten John Bellamy Foster ja Fred Magdoff selittävät, maatalouseläinten asemassa on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut muutos, joka voidaan ymmärtää kahden tekijän perusteella. Ensinnäkin, typpilannoitteiden hinnat laskivat ja niiden saatavuus helpottui sodan jälkeen, koska niitä pystyttiin valmistamaan samoissa laitoksissa kuin sota-aikana tarvittuja räjähteitä. Sen jälkeen voitiin luopua eläinten tarvitsemien typpipitoisten palkokasvien viljelystä, mikä edisti eräiden tilojen erikoistumista pelkkään eläinten kasvatukseen. Toiseksi, pääomien keskittyminen maatalouden alalla eteni, jolloin suuryritykset alkoivat siirtää karjankasvatusta jalostuskeskusten läheisyyteen. Parhaiten niille kaiketi kelpasivat paikkakunnat, joilla ammattiyhdistykset olivat heikkoja ja ympäristölait väljiä. (51)
Seurauksena oli, että Marxin aavistelema eläinten tehotuotanto sai uudet mittasuhteet, ja samalla ihmisen, eläinten ja maan alkuperäinen kokonaisuus hajosi yhä lisää. Kuten aiemmin ihmiset, tulivat nyt myös eläimet erotetuiksi siitä maasta ja luonnosta, jonka yhteyteen ne olivat vanhastaan kuuluneet. Ne siirrettiin uusille seuduille ja kerättiin suuriin kasvatuskeskuksiin, joissa pian kehittyivät tehdasmaiset kasvattamot kaikkine sittemmin julkitulleine julmuuksineen.
Tänä päivänä eläinten liukuhihnamainen, "fordistinen" tuotanto jyllää eri puolilla maailmaa. Esim. eläinoikeusliikkeen apostoli Peter Singer selostaa, että nykyään "valtaosa lihasta tuotetaan tehdasmaisesti tehomaatalouden keinoin. Pyrkimyksenä on minimoida kustannukset tuotettua liha-, maito- tai munayksikköä kohti. Eläimiä kohdellaan koneina, jotka muuttavat rehun lihaksi, ja mikä tahansa suuremman tuotoksen takaava uusi keksintö otetaan käyttöön." (52) Eläinten hyvinvointia mitataan niiden tuottavuudella, jolloin hyvinvoiviksi väitetyt elikot saattavat äkisti menehtyä silkkaan stressiin.
Nähtävästi kehitys kulki samaan tapaan itäeurooppalaisessa kolhoositaloudessa, vaikka tietoja onkin saatavilla niukasti. Koit Alekand on kuvannut tilannetta Viron kolhooseissa 1980-luvulla: "Kolhoosi on massatuotantolaitos. Kanaloissa on jopa 60000 kanaa yhdessä häkkirivissä, 'tuotantopöydässä'. Viisi täysikasvuista kanaa on tavallisesti tungettu häkkiin, jonka koko on 40 cm x 40 cm. Yhdessä sikalassa saattaa olla 30000 sikaa ahtaissa rautakarsinoissa. Jo työntekijöiden vähyyden vuoksi suurnavetoiden karja ei koskaan pääse laitumelle ..." (53) Taustalta ei tietenkään tässä tapauksessa löydy kapitalistisen pääoman pyrkimyksiä, vaan byrokratiaa, kansainvälisen kilpailun paineita yms.
Marx tarkasteli myös kolonialismia ja kosketteli tällöin myös ihmisen suhdetta maahan. Esimerkiksi Intiassa oli jo ammoin kehitelty kastelujärjestelmää, joka perustui kanavointiin, luonnollisten tulvien hyödyntämiseen ym. Mutta jo vanhat itämaistyyppiset hallitukset päästivät sen rappeutumaan, joten me "nykyisin näemme laajoja hedelmättömiä ja autioita alueita, jotka muinoin olivat erinomaisesti viljeltyjä ..." (54) Brittiläiset kolonisaattorit sitten kehittivät yksipuolisesti omaa kapitalismiaan tukevia elinkeinoja; tuloksena oli jälleen "rappeutuminen maanviljelyksessä, joka ei pystynyt kehittymään brittien vapaakilpailuperiaatteen ... mukaisesti". (55) Ongelmat siis saivat alkunsa jo aiemmissa yhteiskuntajärjestelmissä; siirtomaavalta monilta osin pahensi niitä, joskin tuotti eräiden elinkeinojen piirissä myös edistystä.
Marxin aikana ei imperialismi-sanaa vielä käytetty yleisesti (vaikka impérialisme tunnettiinkin Ranskassa jo 1830- ja 40-luvuilla), eikä hän itsekään käytä sitä. Mutta hänen näkemyksensä yhtäältä siirtomaiden tilasta ja toisaalta kapitalismin ekspansiivisesta luonteesta pohjustivat imperialismiteorioita. Kyse on siitä, että kapitalismin toiminta kussakin yksittäisessä maassa ei riitä selittämään sen toimintaa kansainvälisenä järjestelmänä; jälkimmäisessä ilmenee systeemiominaisuuksia - se on esim. tuottanut tietyntyyppisiä sotia ja syventänyt kuiluja maapallon eri osien välillä - joiden selittämiseksi sitä on tarkasteltava kokonaisuutena. Tässä hengessä kapitalismia tutki mm. V.I. Lenin, joka liitti imperialismin monopolistisen kapitalismin sekä finanssipääoman ylivallan syntyyn. Hän myös väitti varmoin äänenpainoin imperialismin jäävän kapitalismin viimeiseksi vaiheeksi, mikä aiheutti hänen seuraajillaan dogmatisoitumista, ja vaikuttaa nykyään avoimelta kysymykseltä.
Tässä ei ole tarpeen paneutua tämänhetkisen imperialismin luonnetta koskevaan keskusteluun. Joka tapauksessa, jotta imperialismista marxilaisessa mielessä ylipäätään voitaisiin puhua, on pystyttävä osoittamaan, että sotia, kansojen eriarvoistumista jne. (a) tuottaa tietty ylikansallinen "järjestelmä" (so. että ne eivät ole satunnaisia ilmiöitä), joka (b) on kasvanut esiin kapitalismin toimintaperiaatteista. Tämän todistaminen ei kuitenkaan nykyään ole vaikeaa, kun "yhtiöiden valta", "ylikansallisen pankkijärjestelmän valta", "G7:n valta" (seitsemän mahtavinta kapitalistivaltiota) jne. alkavat olla yleisesti käytettyjä iskusanoja. Samalla imperialismi tietysti on vahvan arvosidonnainen käsite, Rooman imperiumin veriseen, kansoja alistavaan politiikkaan assosioituva. Juuri siksi se sopiikin kuvaamaan nykymaailmaa, jossa yli miljardi ihmistä kärsii aliravitsemuksesta USA:n ja Nato:n tavoitellessa maailmanpoliisin virkaa.
Jo Lenin päätyi imperialismi-analyysissaan lähelle ekologista problematiikkaa kiinnittäessään huomiota maatalouden ja teollisuuden epäsuhtaiseen kehitykseen sekä eri maiden pääomien pyrkimykseen päästä kontrolloimaan maailman raaka-ainevaroja. Ja kuten Jyrki Käkönen sanoo: "Vaikka Lenin ei vielä käsitellyt ympäristöongelmia, voidaan niitäkin lähestyä imperialismin teorian ... lähtökohdista. Imperialismissa pääoma järjestää tuotantoa globaalilla tasolla. Se ottaa käyttöönsä sekä uusiintuvia että uusiintumattomia luonnonvaroja ja integroi näin paikallisia talouksia osaksi globaalia taloutta. Samalla pääoma tuotannollisella toiminnallaan muuttaa luontoa tai ympäristöä ja aiheuttaa ympäristöongelmia." (56)
Tätä tietä on esimerkiksi "päädytty ryöstökalastukseen, jota myös organisoi finanssipääoma globaalissa taloudessa. Kalakantojen supistumiseen haetaan nyt ratkaisua meren viljan yksityistämisestä. Tällä tarkoitan kalastuskiintiöiden jakamista. Kun kalastusyhteisö omistaa kiintiön, voi se myydä sen jollekin toiselle yhteisölle tarvitsematta itse kalastaa ainuttakaan kalaa. Tässä muodossa ihmiskunnan yhteinen omaisuus muuttuu imperialismissa yksityiseksi omaisuudeksi, mikä tuskin toimii kalakantojen supistumista vastaan." (57) Näin siis Marxin kuvaama prosessi jatkuu, kun luontoa koskevien päätösten tekijät etääntyvät yhä kauemmas päätöstensä kohteesta. Ylikansallisissa yhtiöissä emoyhtiön johtajat saattavat istua tuhansien kilometrien päässä tytäryhtiöiden toiminta-alueista eikä heillä ole niiden luontoon minkäänlaista kosketusta. Sama tietysti pätee finanssipääoman tukilinnakkeisiin.
Eläinkantojen supistumisen ohella ongelmana on kasvi- ja eläinlajien katoaminen. Se etenee huimalla vauhdilla, eikä kaikkia joukostamme poistuvia pystytä edes nimeämään; silti ehdotetut muistopatsaat tuntemattomalle lajille lienevät yhä pystyttämättä (?) Ongelma liittyy vahvasti mm. sademetsien kohtaloon, sillä maailman maaeliölajeista noin puolet tulee toimeen vain trooppisissa sademetsissä. Kuten esim. André Leisewitz sanoo, sademetsien ja yleensäkin luonnonympäristön hävittämisen syyt kehitysmaissa ovat moninaiset ja ulottuvat "köyhien talonpoikien ja puolipaimentolaisten elementaaristen selviytymistarpeiden tyydyttämisestä laajenevaan kapitalistiseen raaka-ainetalouteen ja teollistamiseen", (58) mutta taustalta löytyy yhteisenä nimittäjänä pyrkimys luoda sellaisia talouden muotoja, että ko. maat pystyisivät osallistumaan maailmantalouteen. Tämä talous muotoutui jo siirtomaiden valloituksen kaudella vahvoja kapitalistimaita tukevaksi, joten tässäkin törmätään imperialismiin.
Nykyään tuskin kukaan epäilee, etteikö Peter Singerin tähdentämä eläinten kyky tuntea kipua olisi yksi pätevä peruste kohdella niitä hyvin; juuri sen havaitsemiseen perustuu ihmisten luontainen inho eläinrääkkäystä kohtaan. Mutta pätevää etiikkaa on myös Immanuel Kantin korostus, että kohdellessaan eläimiä kunnollisesti ihminen jalostaa itseään, omia moraalisia ominaisuuksiaan, säälin- ja sympatiantunteitaan. Lopulta eläinten hyvää kohtelua voidaan perustella myös kouriintuntuvamman hyödyn kannalta; se näet auttaa osaltaan säilyttämään biodiversiteettiä ja välttämään ekologisia ongelmia. On helppo nähdä, että joissain puitteissa kaikki nämä argumentointilinjat ovat toisiaan tukevia, jolloin niistä ei ole mielekästä keskustella siinä sävyssä, että jokin niistä voitaisiin kokonaan kumota.
Sellaista sävyä on valitettavasti Singerillä, kun hän torjuu kompromissittomasti Kantin. (59) Hän on myös taipuvainen torjumaan ajatuksen "ihmisen erityisestä arvokkuudesta" (tai arvosta), (60) sillä "kohottamalla oman lajimme arvon korkeuksiin alennamme samalla kaikkien muiden lajien suhteellista asemaa". (61) Tähän voi huomauttaa, että ihmisellä on erityistä arvoa vähintäänkin sikäli, että hän on ainoa olento, joka pystyy hahmottamaan (kukaties toteuttamaankin) elämän monimuotoisuuden suojaamiseen tähtäävää etiikkaa ja yhteiskunnallista strategiaa. Sitä paitsi ei ole niinkään selvää, että itseään kunnioittava ihminen välttämättä halveksuisi muita lajeja.
Itse asiassa on perusteita asettua aivan päinvastaiselle kannalle: ihmisen ja luonnon kunnioittaminen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan pikemminkin kulkevat käsi kädessä. Ilkka Patoluoto sanoo tämän kauniisti: "Jos ihminen näkee itsensä osana luontoa ja jos hän kunnioittaa itseään, on vain johdonmukaista, että hän myös kunnioittaa luontoa, jonka osa siis on ... ihmisen tulee jo itsensä vuoksi tuntea luonto, sen toiminnan periaatteet ja sitä hallitsevat lainalaisuudet. Mutta samalla hänen tulee ottaa selville myös se, kuka hän itse on ja miten hänen rakentamansa yhteiskunta voi eri tavoin suhtautua luontoon ja sen eläimiin." (62)
Tämä oli myös Marxin näkemys. Ihminen oli hänelle luonnon osa, ja kuten vaikkapa hänen sanansa orjista eläinten kohtelijoina osoittavat, hän katsoi vieraantuneiden olojen tuottavan vieraantunutta, kammottavaa luonnon ja eläinten käsittelyä. Ja toisaalta, kun hän suuntasi katseensa eteenpäin, kohti ihmiskunnan ja maailman tulevaisuutta, niin hän asetti tavoiteeksi tilan, jossa ihmisyksilöiden vapaus ja monipuolinen kehitys (sen ajan filosofisella kielellä "universaalisuus") lankeaisivat yhteen heidän uudenlaisen luontosuhteensa kanssa.
Sellaisessa tilassa toteutuu "Yksilön universaalisuus ei ajateltuna tai kuviteltuna, vaan hänen reaalisten suhteidensa universaalisuutena. Siitä johtuu myös ... luonnon tunnistaminen (se on myös käytännöllistä valtaa luontoon nähden) yksilön reaaliseksi ruumiiksi." (63) Tie kohti tavoitetta on monitahoinen ja mutkikas ja sisältää mm. sen, että "yhteiskunnallistunut ihminen, yhteenliittyneet tuottajat sääntävät rationaalisesti ... aineenvaihtoaan luonnon kanssa". (64) Etiikan kannalta tämä tarkoittaa, että jokaisen yhteiskunnan on "jätettävä maa parannettuna jälkeentuleville sukupolville". (65) Viimemainittua lausetta on joskus kutsuttu Marxin ekologiseksi imperatiiviksi. On vähintäänkin kiinnostavaa, että hän havaitsi tulevien sukupolvien ekologiset oikeudet n. 100 vuotta ennen kuin niistä alettiin laajemmin keskustella.
(1) VT 1, s. 497. Tässä käytetään seuraavia merkintöjä: GR = Karl Marx: Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset ('Grundrisse'). Osat 1 - 2. Moskova 1986. KI = Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjeitä. Moskova 1976. PO = Karl Marx: Pääoma. Osat 1 - 3. Moskova 1974-76. MEW = Karl Marx, Friedrich Engels: Werke. Berlin 1956 - . VT = Karl Marx, Friedrich Engels: Valitut teokset. Osat 1 - 6. Moskova 1978-79. Sitaateista on poistettu Marxin korostukset. (Tekstiin)
(2) VT 1, s. 493. (Tekstiin)
(3) Mt. s. 494. (Tekstiin)
(4) PO 1, s. 353, alaviite 111. (Tekstiin)
(5) Mt. s. 310. (Tekstiin)
(6) Hegel, G.W.F.: Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften, § 350. (Tekstiin)
(7) Mt. § 365, Zusatz. (Tekstiin)
(8) VT 1, s. 224. (Tekstiin)
(9) Sama. (Tekstiin)
(10) Mt. s. 225. (Tekstiin)
(11) Ks. PO 1, s. 313, alaviite 31. Marxin pyrkimyksestä yhdistää toiminnallinen eläinkäsityksensä Darwiniin ks. myös MEW 26.3, s. 289. (Tekstiin)
(12) MEW 19, s. 362-63. (Tekstiin)
(13) PO 1, s. 170. (Tekstiin)
(14) VT 1, s. 225. (Tekstiin)
(15) Galperin, P.J.: Johdatus psykologiaan. Helsinki, 1979, s. 127. (Tekstiin)
(16) Mt. s. 131. (Tekstiin)
(17) Leontjew, A.N.: Probleme der Entwicklung des Psychischen. Berlin 1975, s. 128. (Tekstiin)
(18) Lurija, A.R.: Psykologia ja psyykkisen toiminnan kehityshistoria. Helsinki/Kuopio 1979, s. 51. (Tekstiin)
(19) VT 1, s. 224-25. (Tekstiin)
(20) Mt. s. 97. (Tekstiin)
(21) Sama. (Tekstiin)
(22) Mt. s. 332. (Tekstiin)
(23) PO 3, s. 812. Maa, pääoma ja työ saattavat myös riidellä ja tapella keskenään tuotteen ja arvojen jaosta; ks. VT 4, s. 522-23. (Tekstiin)
(24) Mt. s. 103. (Tekstiin)
(25) PO 2, s. 228. (Tekstiin)
(26) KI, s. 202. (Tekstiin)
(27) PO 1, s. 655. (Tekstiin)
(28) GR 1, s. 344. (Tekstiin)
(29) GR 2, s. 32. (Tekstiin)
(30) VT 1, s. 223-24. (Tekstiin)
(31) Mt. s. 226. (Tekstiin)
(32) Mt. s. 212. (Tekstiin)
(33) PO 1, s. 185, alaviite 17. (Tekstiin)
(34) VT 1, s. 263. (Tekstiin)
(35) Mt. s. 264. (Tekstiin)
(36) Laitila, Teuvo: Eläimen ja ihmisen suhde maailmanuskontojen valossa. Teoksessa: Sarmela, Matti (toim.): Eläinten ETYK. Helsinki 1991; s. 52. (Tekstiin)
(37) Mt. s. 54. (Tekstiin)
(38) Patoluoto, Ilkka: Hyöty, rakkaus ja sivistys suhteinamme eläimiin. Teoksessa: Heta Häyry, Helena Tengvall, Leena Vilkka (toim.): Eläin ihmisten maailmassa. Helsinki 1989; s. 108. (Tekstiin)
(39) GR 1, s. 409. (Tekstiin)
(40) Ks. mt. s. 416. (Tekstiin)
(41) Mt. s. 408. (Tekstiin)
(42) PO 1, s. 170, alaviite 4. (Tekstiin)
(43) VT 1, s. 271. (Tekstiin)
(44) PO 1, s. 170. (Tekstiin)
(45) GR 1, s. 426. (Tekstiin)
(46) Mt. s. 427. (Tekstiin)
(47) Mt. s. 431. (Tekstiin)
(48) PO 1, s. 454. (Tekstiin)
(49) PO 2, s. 220. (Tekstiin)
(50) Mt. s. 220-21. (Tekstiin)
(51) Ks. Foster, John Bellamy & Magdoff, Fred: Liebig, Marx und die Verringerung der Bodenfruchtbarkeit: Die Bedeutung für die heutige Landwirtschaft. Marxistische Blätter (Essen) 6/98, erit. s. 33-34. Artikkeli on ilmestynyt alkujaan Monthly Review'n (New York) numerossa 3/98. (Tekstiin)
(52) Singer, Peter: Oikeutta eläimille. Porvoo-Helsinki-Juva, 1991, s. 101. (Tekstiin)
(53) Alekand, Koit: Eläimet kolhoosissa. Teoksessa: Sarmela (toim.), mt., s. 60-61. (Tekstiin)
(54) VT 3, s. 262. (Tekstiin)
(55) Mt. s. 262-63. (Tekstiin)
(56) Käkönen, Jyrki: Mihin hävisi imperialismi? Teoksessa: Jukka Heiskanen (toim.): Marx ja villi länsi. Helsinki 1997; s. 144. (Tekstiin)
(57) Sama. (Tekstiin)
(58) Leisewitz, André: Ökologischer Imperialismus (II). Z. Zeitschrift Marxistische Erneuerung (Frankfurt am Main), Nr. 10, Juni 1992; s. 30. Artikkelin ensimmäinen osa on lehden numerossa 8, Dezember 1991. (Tekstiin)
(59) Ks. Singer mt. s. 241. (Tekstiin)
(60) Mt. s. 235. (Tekstiin)
(61) Mt. s. 236. (Tekstiin)
(62) Patoluoto ma. s. 116. (Tekstiin)
(63) GR 2, s. 32. (Tekstiin)
(64) PO 3, s. 808. (Tekstiin)
(65) Mt. s. 765. (Tekstiin)