Puheenvuoro Karl Marx -seuran tilaisuudessa 1.2.2006
© Heikki Mäki-Kulmala 2006

Heikki Mäki-Kulmala

Akvaario, valtameri ja kantapöytä
– mietteitä Seppo Toiviaisesta (1944–2005)

1.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Georg Lukácsin Romaanin teorian ensimmäiset lauseet ovat ahkerasti siteerattuja ja että ne löytyvät myös Seppo Toiviaisen Lukács -kirjasta tekijän itsensä suomentamina: ”Autuaita ovat ne ajat, joille tähtitaivas on kuljettavien ja kuljettavissa olevien teiden kartta ja joita tähtien valo kirkastaa. Kaikki on uutta ja kuitenkin tuttua, seikkailullista ja silti omaa. Maailma on laaja ja kuitenkin kuin oma koti, sillä sielussa palava tuli on samaa olemuksenlajia kuin tähdet; jyrkästi eroavat toisistaan maailma ja minä, valo ja tuli, eivätkä koskaan silti jää toisilleen vieraiksi; sillä tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli (…) ’Filosofia on itse asiassa koti-ikävää’, sanoo Novalis, ’pyrkimystä olla kaikkialla kotona.’ Sen vuoksi on filosofia sekä elämänmuotona että runouden muotoa määräävänä ja sisältöä sitovana aina oire sisäisen ja ulkoisen repeämästä, merkki minän ja maailman olemuksen eroavuudesta, sielun ja teon epäyhtenäisyydestä. Sen vuoksi autuailla ajoille ei ole filosofeja, tai, mikä merkitsee samaa, kaikki näiden aikojen ihmiset ovat filosofeja, filosofian koko utooppisen päämäärän hallussapitäjiä.”¹

Toiviainen ei ole kuitenkaan siteerannut noita rivejä pelkän tavan vuoksi. Uskoisin niiden olevan avain koko hänen persoonaansa, puhummepa sitten tutkijasta, opettajasta, kirjoittajasta, poliitikosta tai kommunistista. Kaikissa näissä hahmoissaan, jotka Toiviainen juuri halusikin sulattaa yhteen, hän ikävöi autuaita aikoja, maailmaa, jossa ”kaikki on uutta ja kuitenkin tuttua, seikkailullista ja silti omaa” tai mikä olisi ”laaja mutta kuitenkin kuin oma koti”. Tällaisen kaipauksen kääntöpuolena on luonnollisesti murheellinen tietoisuus oman maailmamme ja aikamme vieraantuneisuudesta – tai langenneisuudesta, jos tuo uskonnollisen kielen sana sallitaan.

Äskeisen lainauksen rinnalle on vielä syytä nostaa nuoren Marxin aforisminluontoinen ajatus, joka muodossa tai toisessa tulee esiin monissa Toiviaisen teksteissä: ”Tämän emansipaation (ihmisen emansipaation – HMK) pää on filosofia, sen sydän on proletariaatti. Filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista.” Kuten Juhani Ruotsalo eräässä keskustelutilaisuudessa² osuvasti totesi, Seppo Toiviainen ei ollut filosofi tai tiedemies, joka olisi samalla ollut aktiivi työväenluokan vallankumouspuolueen poliitikko – eikä liioin aktiivi poliitikko, jolla olisi ollut tutkijan tai filosofin ammatti ja pätevyys. Hänen kohdallaan kysymys oli, kuten voimme tekstinkatkelmistakin lukea, paljon isommasta ja syvällisemmästä asiasta: ihmisen emansipaatiosta, joka puolestaan merkitsi hänelle esimerkiksi poliitikon ja tutkijan roolien ”toteutuvaa kumoamista”.

Mutta kyseisistä lainauksista voivat löytyä myös Seppo Toiviaisen tragedian idut, syyt siihen, miksi kantapöydän imu kävi hänen kohdallaan niin rajuksi ja lopulta kaiken nieleväksi. Jokainen tuntee varmasti Ensimmäisen Mooseksen kirjan tarinan syntiinlankeemuksesta, kuinka Jumala sitten karkotti ihmisen paratiisista ja ”asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä”. Tarinaa voi tulkita filosofisemmin ja kysyä, onko sellainen ihmisen emansipaatio ja eheytyminen, jota niin Marx, Lukács kuin Toiviainenkin tavoittelivat, todellisuudessa mahdollinen? Törmääkö takaisin autuaisiin aikoihin pyrkivä ihminen aina kerubiin, jonka välkkyvä miekka lyö hänet kappaleiksi, esimerkiksi poliitikoksi ja filosofiksi tai proletaariksi ja filosofiksi. Kun tuo julma ase on tehnyt työnsä tarpeeksi monta kertaa, niin eikö ihmisessä helposti synny ylipääsemätön halu kokea jokin tuskaton tuokio edes kantapöydän imussa.

2.

Muistan elävästi Seppo Toiviaisen kevätlukukaudella 1974 pitämän luentosarjan sosiologian historiasta, erityisesti sen, mitä hän puhui yhtäältä kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisadan taitteen elämänfilosofiasta ja toisaalta Jean-Paul Sartren, Theodor W. Adornon, C.Wright Millsin ja Herbert Marcusen kaltaisista uusvasemmistolaisista tai radikaaleista liberaaleista. Miltei jokaisesta lauseesta kuuli, miten syvästi hän oli mainittuihin ajattelijoihin tai suuntauksiin kiintynyt. Joistakin heistä puhuessaan Toiviainen saattoi jopa jotenkin nautiskellen lausahtaa:

– Fa-an-tastista..

Muistikuvieni mukaan hänellä oli tällöin tapana venyttää hieman ensimmäistä a-vokaalia ja samalla katsahtaa haaveellisena jonnekin, esimerkiksi muhkeisiin savukiehkuroihin, joiden täyttämä hänen huoneensa ilma tapasi olla. Siihen miljööseen sopivat tietenkin myös pohdinnat Karl Mannheimista ja vapaasti leijuvasta sivistyneistöstä. Sen, joka haluaa hieman tavoittaa tuota tunnelmaa, kannattaa lukea nautiskellen läpi ainakin Toiviaisen vuonna 1973 ilmestynyt essee Georg Simmelistä.³

Samaisesta Simmelistä hän kirjoittaa myös Kihlman -kirjassaan todettuaan ensin, että tämän suomenruotsalaisen kirjailijan teosten muoto on särjetty, että ne ovat raunioita – porvariston maailman raunioita: ”Raunio? Muistan kun pikkupoikana istuin Hämeenlinnan kaupunginpuistossa ja katselin rauniota. Oli syksy, ja keltaiset lehdet putosivat raunion muureille mätänemään. Se oli tahallaan rakennettu raunio, sitä ei ollut tarkoitettukaan valmiiksi. Upporikas maaherra oli joskus rakentanut sen. Muistan kun ihmettelin, miksi joku haluaa rakentaa raunion, rakennuksen jota ei ole tarkoitettukaan valmiiksi. Paljon myöhemmin luin kirjoista, että se oli yhteen aikaan muotia. Varakkaat ihmiset rakensivat tahallaan raunion, jota he katselivat ajatellen omaa elämäänsä ja elämää yleensä. Luin myös Simmelin esseen rauniosta, hyvin hienostuneen ja hyvin dekadentin. Ymmärsin entistä paremmin ja aloin ihmetellä, mikseivät ihmiset rakenna enemmän raunioita.”⁴

Mutta toisaalta Toiviaisen suhde elämänfilosofiaan ja uusvasemmiston teorioihin oli syvän kaksijakoinen: hän tunsi niitä kohtaan kiintymyksen ohella myös väkevää vastenmielisyyttä ja halusi päästä niistä eroon tai pikemminkin niiden yläpuolelle. Kyseiset aatesuunnat edustivat hänelle pikkuporvarillista radikalismia ja sellaisina niiden maailmat olivat auttamattomia umpikujia, keskiluokkaisia ja loismaisia. Loismainen (parasitär) oli sana jonka hän omaksui erityisen ahkeraan käyttöön Georg Lukácsin Die Zerstörung der Vernunft -teoksesta.

Ambivalentti suhde – kiintymys ja ankara tuomio samaan hengenvetoon lausuttuna – tulevat esiin Nuori Lukács -teoksessa kaiken matkaa, esimerkiksi seuraavassa katkelmassa: ”Tietyn historiallisen kauden tuotteena loismainen sivistyneistö(sic!) edustaa myös sosiaalisesti eräitä ominaispiirteitä, jotka tosin muodossa tai toisessa kuuluvat muihinkin historiallisiin yhteyksiin mutta juuri tässä tapauksessa kokoontuvat yhteen kiinteäksi ja omaleimaiseksi kokonaisuudeksi. Keskeinen sosiaalinen piirre, joka on ymmärrettävä sekä sosiologisesti että ideologisesti, on erilaisten piirien hallitseva asema. Loismaistuneen sivistyneistön edustajat elävät todellisen elämänsä näissä piireissä, ne ovat heidän verenkiertonsa. Piirit rakentuvat perustajansa tai isäntänsä stimuloivan vaikutuksen varaan. Ne kokoontuvat säännöllisesti jossain tilassa. Yhdessäolon aiheena on luonnollisesti keskustelu, mutta aivan tietyntyyppisenä: mitä erilaisimpia ja äkillisimpiä aiheita käsittelevä keskustelu, kilvoittelu älyllisellä taituruudella, äkillisesti heitettyjen mielipiteiden paikkaaminen ja perustelu, hurjapäinen leikittely ’perimmäisillä kysymyksillä’ jne. Lienee tosi se Simmelistä (sic!) kerrottu kasku, että kun tälle erään vierailun yhteydessä tarjottiin tuoli, hän sen sijaan että olisi istunut piti ex tempore esitelmän tuolin filosofiasta yleensä ja tuolin tarjoamisen filosofiasta erityisesti. Tällaiset piirit ovat loismaistuneen sivistyneistön edustajille todellisten sosiaalisten suhteiden korvike, he elävät piireissään kuin kultakalat akvaariossa.”⁵

Tuollaiset akvaariot kuuluivatkin vuosisadan takaisten porvariskotien vakiorekvisiittaan ja niiden sosiologiasta tai filosofiasta Simmel olisi voinut vallan mainiosti pitää elegantin ex tempore -esitelmän. Ehkä näin joskus tapahtuikin.

3.

Miten päästä akvaariosta väljemmille vesille, suureen ja todelliseen maailmaan, se oli tietysti kysymys, joka oli alkanut polttaa Seppo Toiviaisen mieltä jo ennen kuin kuusikymmenluku vaihtui seuraavaan. Hän toi tämän ongelmansa mieleenpainuvalla tapaa esiin Vaasan sosiologipäivillä keväällä 1969 pitämässään alustuksessa Lauseita sosiologiasta, jota jotkut tutkijat pitävätkin suomalaisen sosiologian yhtenä murroskohtana. Siinä Toiviainen totesi tai pikemminkin julisti: ”Tähän mennessä kirjoitettu sosiologia on ollut keskitien, keskiluokan ja keski-iän sunnuntaifilosofiaa. Yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä sosiologia on vetäytynyt munkinkammion viileyteen, rohkea se on ollut ainoastaan ollessaan sovinnainen. Sosiologia on ajautunut siihen kultaiseen keskipisteeseen, jonka kaikki yhteiskunnallinen liikunta edetessään kiertää.”⁶

Katkelmassa on toiviaismainen paradoksi: jos sosiologia on ollut rohkeaa vain silloin, kun se on ollut sovinnaista, niin takaperin luettuna tämä voisi tarkoittaa sitä, että nimenomaan radikaalina esiintyvällä sosiologialla (ja varmasti myös filosofialla tai taiteella) on salakavala taipumus olla kaikkein sovinnaisinta ja ”funktionaalisinta”, kaikkein sulavinta sunnuntaifilosofiaa. Toiviainen siis keksi sanoa tämän jo kymmenisen vuotta ennen kuin Esa Saarisen ilmestyi parrasvaloihin ja alkoi laukoa latteuksiaan runsaitten paukkufektien säestyksellä.⁷

Erityisen vastenmielisenä asiana Toiviainen piti tuhon kulttia, joka oli hänen mielestään olennainen osa niin elämänfilosofiaa kuin monien uuden vasemmiston teoreetikkojen ajatusmaailmaa. Luennolla hän maalasi pariinkin kertaan kuvan filosofista, jolle tämän maailman pahuus ja rappio ovat itsestään selvä lähtökohta, mutta joka tyytyy vain tämän premissinsä toisteluun – ja kenties tuhon ja kuoleman näkymien ihailuun mukavassa nojatuolissa muhkean illallisen jälkeen. Tässä yhteydessä hän taisi mainita Schopenhauerin nimen.

Ja miten jatkuukaan Kihlman -kirjan jo edellä siteerattu tekstinkohta, jossa oli puhe raunioiden estetiikasta: ”Vuosia myöhemmin olin Sanscoucissa. Kuuntelin toisella korvalla, kun opas selosti puiston geometriaa, huoneitten arkkitehtuuria, koristeita. Sitten näin raunion. / Se oli rakennettu mäelle, sopivalle etäisyydelle – kauas muttei liian kauas –, sen eteen oli hakattu väylä. Kuvittelin, miltä se näyttää ilta-auringossa parvekkeelta, hyvän illallisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa. Otin kalenterini ja kirjoitin siihen: ’Kalliin prinssin filosofia on raunion filosofiaa.’ Paluumatkalla autossa minua hävetti hiukan. Mitä syytä on kirjoittaa muistiin lauseita, jotka muistaa ilman paperia.”⁸

Tunsiko hän myös tietyn piston myös siitä, että oli jälleen kerran löytänyt sisäisen Schopenhauerinsa?

4.

Seuraavaksi kannattaa palauttaa mieleen eräs Max Weberin Tiede kutsumuksena ja ammattina -luennon kohta, jossa hän pohdiskelee sitä, minne perimmäiset ja kaikkein tärkeimmät arvot ovat meidän järkiperäistyneestä maailmastamme hävinneet: ”Tämän ajan kohtalona on”, Weber siis toteaa, ”että julkisuudesta ovat väistyneet nimenomaan perimmäiset ja ylevimmät arvot, joko mystisen elämän tuonpuoleiseen valtakuntaan tai suorien ihmissuhteiden veljeyteen. Sattuma ei ole että suurin taiteemme on intiimiä eikä monumentaalista, ei liioin se että nykyisin vain yhteisön pienimmissä piireissä ihmiseltä ihmiselle, pianissimo, sykkii jokin sellainen väre, joka ennen profeetallisena henkenä myrskyisästi roihuten sai valtaansa suuret joukot ja liitti ne kokonaisuudeksi.”⁹

Juuri tällaiset ajatuskulut Toiviainen halusi romuttaa ja ylittää. Hän ei missään tapauksessa halunnut myöntää sitä, että syvän solidaarisuuden tai ihmisten keskinäisen rakkauden väreet olisivat voineet sykkiä vain ”pienimmissä piireissä, ihmisiltä ihmisille, pianissimo” – tai että ”suuri maailma” pitäisi jättää sinälleen, ”kapitalismin rautahäkkiin”. Tätähän se keskiluokan sunnuntaifilosofian logiikka kai pähkinänkuoressaan on.

Mutta Weberin teksti jatkuu vielä sanoilla, jotka kannattaa tässä yhteydessä erityisesti alleviivata: ”Jos yritämme väkisin ’keksiä’ monumentaalisen taidesuuntauksen ja toteuttaa sitä, syntyy monien viimeisten 20 vuoden muistomerkkien kaltaisia surkeita irvikuvia. Jos yritämme luoda uusia uskontoja, joilla ei kuitenkaan ole uutta, aitoa profetiaa, tuloksena on sisäisessä mielessä jotain samantapaista, jonka täytyy vaikuttaa vielä pahemmalta. Ja opettajanprofetia lopulta luo vain fanaattisia lahkoja, ei koskaan aitoa yhteisöä.”

Loogiseen ääripisteeseensä tämän ajatuksen vei Ludwig Wittgenstein Loogis-filosofisessa tutkielmassaan. Sen mukaan maailma oli yhdentekevä romuhuone, jolle meillä ei ollut ainoastaan lupa vaan myös velvollisuus kääntää selkämme. Jos Weberin pienissä piireissä oli vielä lupa puhua intiimisti ihmiseltä ihmiselle, pianissimo, niin Wittgensteinin vaati ehdotonta ja kertakaikkista vaikenemista – Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen.

Max Weber ja hänen ajatuksensa tieteenharjoittajasta – esimerkiksi sosiologista – osaa tai kantaa ottamattomana tarkkailijana oli Seppo Toiviaiselle tärkeä maamerkki, jonka negaatiota hän kiihkeästi etsi. Mutta vieläkin merkittävämmäksi sparraajaksi nousi tässä yhteydessä Karl Mannheim ja hänen tiedon- ja kulttuurisosiologiansa. Merkitystä on varmasti myös sillä seikalla, että Mannheim ja Lukács kuuluivat nuoruudessaan moniin samoihin Budapestin vapaasti leijuviin sivistyneistöpiireihin. Niinpä yhtäältä Lukácsin liittyminen kommunistiseen puolueeseen sekä uuden, voimakkaasti Hegeliin pohjaavan Marx -konseption luominen ja toisaalta Mannheimin relationalistinen tiedonsosiologia ynnä teoria vapaasti leijuvasta sivistyneistöstä olivat vastauksia samoihin ongelmiin – vieläpä niin että ystävykset olivat tästä erittäin tietoisia.

Karl Mannheimin tiedonsosiologian eräs lähtökohta oli lukuisista Marxinkin teksteistä tuttu ajatus, jonka mukaan yhteiskunnallinen tajunta olisi yhteiskunnallisen olemisen heijastus tai ilmentymä. Mutta Mannheimin mukaan tällainen oivallus ylitti työväenluokan maailmankatsomuksen rajat. Luokille oli nimittäin olennaista, että jokainen niistä piti omia katsantokantojaan tai maailmankatsomustaan absoluuttisena totuutena, tai lähes sellaisena. Siinä vaiheessa kun Marx alkoi ajatella yhteiskunnallisen tajunnan heijastavan yhteiskunnallista olemista hän viimeistään kirjautui ulos työväenluokan piiristä ja astui sivistyneistön piiriin, vieläpä sen erääseen erityiseen ryhmittymään. Ne, joille luokkien maailmankatsomusten ehdollisuus oli paljastunut, saattoivat pitää luokan maailmankatsomuksesta kiinni vain muuttumalla lahkolaisiksi. Toinen – ja ainoa rakentava mahdollisuus oli – että he tiedostivat asemansa aivan erityisenä sosiaalisena ryhmänä, vapaasti leijuvana sivistyneistönä (Freischwebende Intelligenz). Tämän ryhmän tehtävänä on toimia yhteiskunnan henkisinä yövartijoina, vastakkaisten katsomusten välittäjinä ja myös koko yhteiskunnan pedagogeina.¹⁰

Marxin, Lukácsin ja sittemmin myös Toiviaisen vastaus sivistyksen ja sivistyneistön kohtalonkysymyksiin oli aivan toinen kuin Mannheimin. Lähtökohtana oli ajatus, jonka mukaan proletariaatti yhtäältä oli luokka muiden luokkien joukossa, niin toisaalta se oli samalla jotain enemmän tai erityisempää: luokka, joka tekisi lopun kaikista luokista, minkä takia sen tietoisuudella tai intresseillä ei ollut niitä samoja rajoituksia kuin muilla, jo aiemmin kehkeytyneillä luokilla. Tämä ajatus tuli äärimmäisen keskeiseksi jo (hyvin) nuorelle Marxille hänen irrottautuessa aiemman saksalaisen filosofian asettamuksista. Hegel oli nimittäin Oikeusfilosofiassaan puhunut ”universaalista luokasta”, jolla hän tarkoitti valtion siviilivirkamiehistöä. Hegelin mukaan nämä olivat (tai pystyivät olemaan) yhteiskunnan kokonaisintressin edustajina tai ”kantajina”.¹¹ Tätä käsitystä Marx kritikoi perinpohjaisesti laajassa kirjoitelmassaan Hegelin oikeusfilosofian arvostelua, jonka keskeinen ajatus oli, että saksalaisen filosofian piirissä kehittynyt humanismi voi saattoi vapauttaa ihmisen abstraktion, mutta kuitenkaan ihmistä itseään. Voimme todellakin ymmärtää, että saksalaisessa sivistysyliopistossa oppiarvonsa hankkineella virkamiehellä oli runsaasti hyviä ja kauniita visioita siitä, miten yhteiskunnan eri laitoksia ja tapoja tulisi kehittää. Snellmanin ja hänen aatetovereittensa toimintaa tuntevina meidän ei ole myöskään mitään syytä väheksyä tämän sukupolven aikaansaannoksia.

Mutta Marxille tämä ei kuitenkaan riittänyt. Ihmisen todellisen ja konkreettisen vapauttamisen, siis ei vain filosofisissa traktaateissa tai kenties valtiollisissa komiteamietinnöissä tapahtuvan emansipaation subjektina saattoi hänen mielestään olla vain konkreettinen luokka ja vielä: sen tuli olla luokka, joka ei voinut olla minkään muun luokan riistäjä tai alistaja.¹²

5.

Kun Toiviainen esitti Lauseensa sosiologiansa vuoden 1969 keväällä, niin samantyyppisiä pyrkimyksiä alkoi nousta esiin muidenkin nuoren polven vasemmistolaisten parissa. Pohdittiin sitä, mikä oli mennyt pieleen tai mitä oli tehty väärin. Tärkeitä keskustelun avauksia olivat mielestäni Hannu Taanilan Parnassossa (2/1969) julkaistu artikkeli Lauseita imeväisen suusta ja Antti Eskolan jotkut puheenvuorot. Niissä kaikissa tulee esiin paikoitellen syväkin pettymys sen johdosta, että kuusikymmentäluvun anti näytti asetettuihin toiveisiin nähden varsin laihalta.¹³

Mutta masentuneitten äänenpainojen rinnalla alkoi kuulua myös toisenlaisia, entistä taisteluhenkisempiä ja ankarampia äänenpainoja. Ilmestymisensä uudelleen aloittanut Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton Terä-lehti julkaisi ensimmäisessä numerossaan keväällä 1969 Marja-Leena Mikkolan artikkelin Kulttuuriradikalismi – porvariston luokaton lakeija? ja Rauno Setälä taas kirjoitti vastineeksi Taanilalle Parnassoon (3/1969) artikkelin Liberaali luokkarajalla. Tämän lisäksi hän esitti SDNL:n järjestämillä Nuoren vallan päivillä kesällä 1969 suuntaa-antaneen alustuksensa Takaisin leninismiin. Niin Mikkola kuin Setäläkin korostivat sitä, että kulttuuriradikalismi oli ollut pienehköjen kulttuuripiirien ja boheemienporukoitten puuhastelua, kamarikapinallisuutta, josta nyt oli päästävä väljemmille vesille – liityttävä päättäväisesti osaksi työväenluokan kansainvälistä vallankumouksellista liikettä. Jos ”kuusikymmentäluvun radikalismia” voidaan luonnehtia lukeneiston tietyn osan irtiotoksi sinivalkoisen porvariston perinteisemmästä ideologiasta ja osin myös modernismin ”ideologiattomuudesta”, niin taistolaisuus syntyi pitkälti tämän negaation (”sunnuntaifilosofian/-radikalismin”) negaationa.

Toiviaisen mainitsi esitelmässään ainoastaan Marxin, jonka Feuerbach-teesien äänenpainoilla hän tietoisesti leikitteli. Vaikka Setälä lanseerasi alustuksessaan lausahduksen paluusta Leniniin ja leninismiin, ei hän vielä ollut leniniläisen puolueen jäsen. Niin ikään Mikkola puhui vain työväestöstä ja työväenliikkeestä, ei spesifimmin esimerkiksi SKP:stä. Mutta jo vuoden kuluttua kaikki oli toisin: ainakin Mikkolalla ja Setälällä oli taskussaan tuliterä punainen jäsenkirja ja siinä myös kuittaus ensimmäisten jäsenmaksujen suorittamisesta.

En halua kiistää tai kiistellä vuoden 1968 erityisesti Vanhan valtauksen tärkeydestä, mutta mielestäni taistolaisuuden annus mirabilis alkaa kuitenkin vasta keväällä 1970 ja jatkuu kevääseen 1971, keskeisenä tapahtumanaan metallin lakko. Silloin ”itse elämä” tuntui osoittavan Weberin väitteet vääriksi: vallankumouksen kadoksissa ollut henki näytti palanneen ja saavan jälleen ”myrskyisästi roihuten” valtaansa suuret joukot ja liittävän ne kokonaisuudeksi – ”lujaan yhteiseen rintamaan”, kuten laulussakin sanottiin.

6.

Seppo Toiviainen vietti suurimman osan annus mirabilista asevelvollisuuttaan suorittaen, minkä lomassa hän kuitenkin ehti viimeistellä väitöskirjaansa sekä hoidella sen painatukseen, oikolukuun jne. liittyviä asioita. Mutta ihmeiden vuoden viimeiset kuukaudet ehtivät tarjota reserviin astuvalle vänrikille vielä paljon: yhteiskuntatieteiden tohtorin arvon sekä Suomen Kommunistisen Puolueen jäsenkirjan.

Väitöskirjan esipuheessa on tärkeä kohta, joka liittyy kiinteästi Vaasan sosiologipäivien alustuksen keskeiseen kysymykseen siitä, miten tehdä sellaista yhteiskuntatiedettä, joka ei olisi keskiluokan sunnuntaifilosofiaa: ”Jo siirtyessäni yhteiskuntatieteitä opiskelemaan olin ajautunut ajattelun kriisiin, jonka seurauksena kasvoin hyväntahtoisesta uusvasemmistolaisesta lujatahtoiseksi marxilaiseksi. Mitä enemmän opiskelin marxismi-leninismiä, sitä peruuttamattomammaksi kävi ero porvarillisesta yhteiskunnasta ja porvarillisesta yhteiskuntatieteestä. Ongelmaksi nousi, oliko minun ollenkaan mahdollista tehdä väitöskirja, jonka vallitseva akateeminen maailma saattoi hyväksyä.”¹⁴

Vallitseva akateeminen maailma kuitenkin hyväksyi hänen väitöskirjansa ja vieläkin enemmän: se alkoi maksaa Toiviaiselle säännöllistä kuukausipalkkaa, kun hän alkoi hoitaa sosiaalipsykologian assistentin tointa Tampereen yliopistossa.

7.

Annus mirabilis ja SKP:n jäsenyys saivat Toiviaisen tarttumaan aivan uudenlaiseen tehtävään, kirjoittamaan analyysin ja/tai kiistakirjoituksen tulopolitiikasta, johon suhtautumisesta oli tullut kenties tärkein erottava tekijä SKP:n vähemmistön ja melkein koko muun vasemmiston välille. Ensin mainitun kanta oli ehdottoman kielteinen, eikä kaukana ollut vastapäivään luettu lause: ne jotka vastustivat tulopolitiikkaa, olivat SKP:n vähemmistön kannattajia.

Kirjasensa, jonka nimeksi tuli Tulopolitiikan arvostelua, jälkisanoissa Toiviainen toteaa: ”Käsikirjoituksen kirjoittaminen on aloitettu vuonna 1971, jolloin keskustelun pääkysymyksenä oli, mitä Liinamaa I-II ja UKK-sopimukset merkitsivät työväenluokalle ja kansanjoukolle taloudellisesti. Tulopolitiikan taloudellis-poliittinen kokonaisanalyysi oli tekijän mukaan jätetty tarkoituksellisesti vähemmälle huomiolle.” Kirjan jälkisanat on päivätty heinäkuulle 1973 – eli sen valmisteluun oli kulunut parisen vuotta.¹⁵

Tulopolitiikan arvostelua ei ole huomionarvoinen opus vain siksi, että se on Toiviaisen kirjoista ainoa, joka on ilmestynyt niin sanotulta suuremmalta kustantajalta. Se oli myös tekijänsä ensimmäinen puolueen jäsenenä tekemä laajempi työ, joka käsittelytavaltaan pyrki oleman selkeästi marxilais-leniniläinen ja ”puolueen päälinjan” mukainen. Se oli myös uusi aluevaltaus lähinnä kulttuurin ilmiöihin erikoistuneelle sosiologille ja sosiaalipsykologille.

Jos Toiviainen oli aloittanut mainitun kirjasensa kirjoittamisen taskussaan tuliterä SKP:n jäsenkirja, niin sen valmistuttua hänelle oli kerääntynyt poliittisia ansioita jo huomattava määrä: Hän oli SKP:n Tampereen piirikomitean ja sen työvaliokunnan jäsen; hän oli piirin valistusjaoston puheenjohtaja sekä Piirikoulun¹⁶ toveri rehtori. Tämän lisäksi hän kiersi ahkerasti puhumassa SKP:n perusjärjestöissä ympäri maakuntaa, mistä sai syyttää tai kiittää puhujanlahjojensa lisäksi myös autoaan ja ajokorttiaan. Tällainen urakehitys oli melkoisen hämmästyttävä, kun muistamme, että SKP oli vuosikymmeniä ollut miltei yksinomaan työväen ja pienviljelijäväestön puolue, jossa porvaritaustaiset sivistyneistön jäsenet olivat olleet melkoisia harvinaisuuksia. Vaikka suuri osa syntyneestä luottamuksesta selittyy Seppo Toiviaisen henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, niin oma osansa oli tässä myös piirisihteeri Esko Malmbergilla sekä erityisesti Toivo Autiosaarella, joka toimi vuosina 1971–1976 SKP:n Tampereen kaupunkijärjestön sihteerinä. Malmbergin arvovalta sekä Autiosaaren energisyys ja sosiaaliset taidot yhdistettynä molempien miesten hyvään politiikan tilannetajuun raivasivat porvaritaustaisen yhteiskuntatieteiden tohtorin tieltä monia esteitä ja ennakkoluuloja.

Taistelu tulopolitiikkaa vastaan tai muut puolueaktiivin velvoitteet eivät vieneet läheskään kaikkea hänen energiaansa. Myös tieteelliset hankkeet etenivät ja mielenkiinnon kohteena oli sosiologian historia ja erityisen sosiologisen ajattelumuodon kehkeytyminen sosiologian klassikoilla ja sen suhde historialliseen materialismiin. Mutta kyse ei ollut vain tästä, siitä millaisia olivat eri ajattelumuotojen suhteet pelkkien abstraktioiden avaruudessa, vaan myös (ja kenties ennen kaikkea!) siitä, millaisen elämänmuotoon oli kytkeytynyt yhtäältä akateeminen sosiologia ja toisaalta marxilaisuus (marxismi-leninismi) tai historiallinen materialismi. Tämä on erittäin johdonmukaista jatkua niin Vaasan alustukselle kuin myös väitöskirjan esipuheen lyhyelle mutta tärkeälle tunnustukselle.

Sosiologian klassikoista Toiviaiselle kaikkein keskeisimmäksi näyttävät muodostuneen Georg Simmel ja Max Weber sekä heidän lisäkseen vielä Karl Mannheim ja jossain määrin Talcott Parsons. Sen sijaan Emile Durkheinin nimi esiintyy hänen pohdinnoissaan silmiinpistävän harvoin, puhumattakaan Paretosta, Cooleystä, Meadista jne. Valintakuvio on varsin ymmärrettävä: Weber, Simmel ja Mannheim olivat kaikki ajattelijoita, jotka liittyvät erinomaisen kiinteästi Georg Lukácsin kehitys- tai elämäntarinaan, hänhän tunsi heistä jokaisen henkilökohtaisesti. Siitä, millä tapaa Lukács analysoi heitä, heidän ajattelu- ja elämänmuotojaan erityisesti Die Zerstörung der Vernunf -teoksessaan, muodostui Toiviaisen paradigman kulmakivi. Parsons että hän oli monien länsimaisten kriittisten sosiologien (C. Wright Mills, Alvin Gouldner) keskeisin kritiikin kohde. Lukácsin tavoin Toiviainen arvosteli sosiologista ajatusmuotoa arvostelemalla imperialismin aikakauden loismaisen sivistyneistön elämänmuotoa – ja päinvastoin.

8.

Vuodelle 1975 osuu jälleen kaksi merkityksellistä tapahtumaa Seppo Toiviaisen elämässä. Niistä ensimmäinen oli SKP:n Tampereen piirijärjestön järjestämä kolmipäiväinen Lenin-seminaari (10.–12.1.1975) Se oli, kuten Toiviainen seminaarijulkaisun esipuheessa toteaa, ”avoin joukkotilaisuus, sivistyneistötapaaminen, jossa oli tarkoituksena pohtia sivistyneistön asemaa ja siinä tapahtuneita muutoksia nykyajan kapitalismissa, kerätä kokemuksia sivistyneistön demokraattisesta järjestäytymisestä, tarkastella sivistyneistön tehtäviä ja merkitystä kommunistisessa puolueessa ja luoda tietoa työväenluokan ja sivistyneistön liiton rakentamisen edellytyksistä”.¹⁷

Käytännössä seminaarin oli järjestänyt SKP:n Tampereen piirijärjestön sivistyneistöjaosto, joka oli perustettu joskus vuosina 1972 tai 1973 Toiviaisen aloitteesta ja hän toimi pitkään myös sen puheenjohtajana. Yliopistoväen ohella jaoston toimintaan osallistui myös opettajien, insinöörikunnan ja taiteilijoitten, lähinnä teatteriväen, edustajia. Millään muulla piirijärjestöllä tai puolueen valtakunnallisessa organisaatiossa ei tällaista jaostoa ollut. Lenin -seminaari oli heidän ensimmäinen näkyvä aikaansaannoksensa ja se onnistui jopa yli odotusten. Osallistujia, kaikkiaan viitisensataa, saapui eri puolilta maata, kaikista oleellisista kysymyksistä vallitsi särötön yksituumaisuus ja kommunistien etenemismahdollisuudet sivistyneistön eri ryhmissä näyttivät vielä kohtalaisen lupaavilta.

Omassa puheenvuorossaan Toiviainen käsitteli työväenluokan ja sivistyneistön liittoa ”objektiivisena mahdollisuutena”. Siinä hän koetti osoittaa vääräksi käsitykset radikaalista sivistyneistöstä kriittisyyden tai jopa vallankumouksen itsenäisenä kärkijoukkona. Hänen mukaansa nämä käsityksen on ”usein puettu haaveelliseen oppiin sivistyneistöstä ’uutena luokkana’ (Marcuse, Habermas, Bell, Garaudy jne.) joka kohoaa porvariston ja proletariaatin klassisen ristiriidan yläpuolelle. Nämä apologeettiset opit, joilla tavallisimmin puolustellaan imperialismin ja sosialismin välistä ’kolmatta tietä’, ovat heikoimmillaan juuri siinä, mikä on niiden käsitys sivistyneistön yleisestä yhteiskunnallisesta roolista. (…) Sen vuoksi sivistyneistön logiikka ei ole sivistyneistön itseliikunnan tai itsetajunnan vaan yhteiskunnallisten liikevoimien ja sosiaalisten suhteiden logiikkaa.”¹⁸

Sivistyneistölle usein ominainen poliittis-maailmankatsomuksellinen häilyvyys, päättämättömyys, ristiriitaisuus tai vaikeudet sitoutua johdonmukaiseen toimintaan eivät näin ajatellen olleet seurausta mistään intellektuellin ikiaikaisesta ja sisäsyntyisestä ”olemuksesta”, vaan siitä, että tämä ryhmä on ”kaikkien luokkien ja yhteiskunnallisten ristiriitojen ilmentymä ja ilmaisija”.¹⁹ Näin ei sivistyneistö voinut myöskään löytää ongelmiinsa ratkaisua sen enempää omasta ”itseliikunnastaan” kuin ”itsetajunnastakaan” vaan yhteiskunnasta ja sen suhteiden logiikasta. Tämän logiikan keskeisin aksiooma oli työn ja pääoman ristiriita, joka ilmeni monopolien ja laajojen työtätekevien joukkojen välisenä ristiriitana kansallisella ja imperialismin ja ”rauhan, demokratian ja sosialismin voimien” ristiriitana kansainvälisellä tasolla. Sivistyneistön umpisolmut saattoivat aueta vain, jos se luopui itseriittoisuuskuvitelmistaan ja liittoutui edistyksen voimien kanssa. Mutta: ”Leniniläinen, vallankumouksellinen kanta työväenluokan ja sivistyneistön liiton luomisesta edellyttää työväenluokan hegemoniaa, joukkoliikkeen ensisijaisuutta kaikessa toiminnassa ja tämän toiminnan läpitunkevaa poliittista suuntautumista porvarillista demokratiaa, porvarillista valtiota vastaan.”²⁰ Hieman selkokielisemmin sanottuna tämä merkitsi sitä, että sivistyneistön täytyi löytää paikkansa siinä (todellisessa tai kuvitellussa) taistelussa, jota ”yhä laajenevat” työtätekevät väestöpiirit kävivät työväenluokan ja sen puolueen johdolla monopolien vallan kaventamiseksi ja viime kädessä sosialismin saavuttamiseksi.

Toiviaisen Sosiologia-lehteen kirjoittamat tutkielmat, jotka sitten sulautuvat ja huipentuvat hänen Lukács-kirjaansa, olivat siis tietynlaisen, ”imperialismin aikakauteen” ja sen ”yhteiskunnallisten suhteiden logiikkaan” kiinteästi liittyvän sivistyneistön elämän- ja ajattelumuotojen kritiikkiä. Hänen ajattelunsa konstruktiivisen puolen, kommunistisen intellektuellin kuvan tai teorian kehittelyn kannalta tärkein teksti on laaja esipuhe Ruumiillisen ja henkisen työn liitto -kirjaan, jossa Lenin-seminaarit tärkein aineisto on julkaistu.

Esipuheen kenties keskeisin kohta on kappale, jossa todetaan: ”Tässä (Toiviainen viittaa Marxin ja Engelsin vuonna 1879 kirjoittaman ns. kiertokirjeen kohtaan – HMK)lausutut kaksi normia ovat proletariaatin taistelun ja sen puolueen kannalta yleispäteviä. Ensiksi, sivistyneistön edustajien on tuotava mukanaan (työväenliikkeeseen liittyessään – HMK) ’todellisia valistuksen aineksia’, heidän on kohottava ’koko historiallisen kehityksen käsittämisen tasolle’. Toiseksi, heidän on hylättävä porvarilliset ja pikkuporvarilliset katsomuksensa, jotka usein esiintyvät puhtaan teorian valekaavussa, omaksuttava työväenluokan maailmankatsomus ja alistuttava puoluekuriin. Näitä kahta normia myös Lenin jatkuvasti korosti, kehitti ja sovelsi mitä erilaisimmissa ja monimutkaisimmissa poliittisissa tilanteissa. Näiden kahden normin soveltaminen on myös kommunistisen intellektuellin mitta. Tieteellis-teoreettisen ja poliittis-puoluekantaisen velvoitteen yhdistyminen toisiinsa – tai oikeammin niiden kaikkinaisen vastakohtaisuuden kumoutuminen ja laadullinen kohoaminen – on ollut ominaista sellaisille suurille kommunistisille intellektuelleille kuten esim. Gorkilla, Lunatšarskille tai Gramscille. Näiden intellektuellien henkilöhistoria osoittaa myös, ettei tällainen teorian ja politiikan ’kumoutuminen’ ole mikään hetkellinen tapahtuma, vaan se vaatii usein pitkää henkistä kasvua ja ankaraa työtä.”²¹

Tuskinpa Toiviainen katsoi vielä kokonaan kumonneensa vielä omallakaan kohdallaan ”teoreettis-tieteellisen ja poliittis-puoluekantaisen velvoitteen välisen ristiriidan” silloinkaan, kun hän nuo sanat kirjoitti. Mutta varmasti hän katsoi kulkeneensa sitä jo melkoisen taipaleen Vaasan alustuksesta, väitöskirjan esipuheesta, ensimmäisestä kokouksestaan puolueosastossaan. Ja matka joutui nopeasti: pian Lenin-seminaarin jälkeen (16.5.–18.5. 1975) pidettiin SKP:n seitsemästoista edustajakokous, jossa Toiviainen valittiin puolueen keskuskomiteaan.

9.

Miltei tasan vuosi Lenin-seminaarin ja runsas puoli vuotta seitsemännentoista edustajakokouksen jälkeen saatettiin merkitä jälleen uusi tärkeä tapahtuma Toiviaisen uralla: 18. tammikuuta 1976 perustettiin Tutkijaliitto, tutkijoiden marxilais-leniniläinen joukkojärjestö, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Seppo Toiviainen. Kun liiton julkaisema Tiede ja edistys -lehti alkoi seuraavana vuonna ilmestyä, toimi Toiviainen ensimmäisinä vuosina myös sen päätoimittajana.

Toiviaisen kehityskaari tutkijana ja poliitikkona – tai jos niin halutaan: kommunistisena intellektuellina – saavutti lakipisteensä vuosina 1977- 1979. Ansioiden luettelo on todella hämmästyttävän pitkä ja monialainen:

1) Nuori Lukács -teos ilmestyy (1977)
2) Tiede ja edistys alkaa ilmestyä (1977). Toiviainen kirjoittaa lähes joka numeroon
3) Valitaan uudelleen SKP:n keskuskomiteaan ja uutena jäsenenä poliittiseen toimikuntaan (18. edustajakokouksessa 1.6.-3.6.1978)
4) Valitaan presidentin valitsijamieheksi 1978
5) Kirjaset Nykyinen kriisi ja hallituskysymys sekä Muutos on välttämätön ilmestyvät (1978)
6) Valitaan kansanedustajaksi (1979)

Kansanedustajaksi tuloonsa asti Toiviainen hoiti assistentin tointaan Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipolitiikan laitoksella.

10.

Vuonna 1978 ilmestyneet kirjaset ovat mielenkiintoisia ainakin siksi, että ne kertovat, miten valtaisalla intensiteetillä Toiviainen heittäytyi päiväkohtaisen politiikan ongelmiin ja koetti löytää niihin sen punaisen langan, joka liittäisi pienimmätkin kysymykset osaksi johdonmukaista monopolienvastaista taistelua. Muistan, miten innokkaasti hän kertoi SKP:n Ehdotuksesta demokraattisten voimien yhteistyöohjelmasta ja eräästä sen yksityiskohdasta²², joka oli hänen mukaansa aivan ”fa-an-tastinen”:

– Silakalle on saatava tavoitehinta!

Kyse ei tietenkään ollut vain silakasta tai edes sen tavoitehinnasta, sillä Toiviainen näki ne suuren ketjun renkaina. Mutta ne eivät kuitenkaan olleet hänelle kyynisen valtapelin nappuloita tai syöttejä, jolla myös kalastajat olisi pyydystetty SKP:n johtamaan monopolienvastaiseen rintamaan. Silakka ja sen tavoitehinta olivat hänelle tärkeitä aivan sellaisinaan, kaikessa ainutkertaisessa aineellisuudessaan. Mutta Toiviainen koetti ajatella tässä rehellisen hegeliläisesti, kuinka silakka ja kysymys sen hinnasta saattoivat kasvaa täyteen merkitykseensä ja mittaansa vain oikeisiin yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä asetettuna. Silakka oli myös tärkeä osa Toiviaisen sisäistä kamppailua, missä tutkija-teoreetikko ja poliitikko koettivat kumoutua/sulautua yhteen ja kohottautua kommunistiseksi intellektuelliksi, jolle Hegelin logiikka tai Lukácsin estetiikka olisivat olleet yhtä tuttuja ja läheisiä asioita kuin silakka ja sen tavoitehinta.

Mutta kaaren huippukohta oli pian ohitettu ja ensimmäiset pettymyksen ja uupumuksen merkit ilmaantuivat jo aivan 1980-luvun alussa. Artikkeleista ja haastattelulausunnoista alkoi kuulua neuvottomuutta osoittavia äänenpainoja, eikä onttouden vaikutelmaakaan ollut aina helppoa välttää. Hän saattoi puhua – ja usein vielä taiturimaisesti leikittelevään tyyliinsä – yleisen ja erityisen välityksistä tai suuria filosofia näkyjä yhdistävistä leniniläisistä lenkeistä. Erityisen oireellinen oli hänen puheenvuoronsa kevättalvella 1981 järjestetyssä kommunistisen sivistyneistön ongelmia pohtineessa seminaarissa. Vaikka tilaisuus oli osanottajamäärältään ja muiltakin ulkoisilta puitteiltaan paljon mittavampi kuin kuusi vuotta aiemmin pidetty Lenin -seminaari, niin tunnelmat olivat melko lailla toiset. Jälkeenpäin ajatellen seminaari oli tilaisuus, jossa hyvin monet lukeneiston jäsenet kävivät jättämässä jäähyväiset SKP:lle – sitä kenties itse tajuamatta.²³

Toiviaisen totesi puheenvuorossaan esimerkiksi: ”Ratkaisuna ei varmaankaan ole paluu politiikkaan, vaan politiikan piirin radikaali muuttaminen. Kyse on vallankumouksellisen politiikan murtautumisesta arkipäivän politiikan piiriin./

Tämä ei ole sanaleikkiä. Marxilaiselle, vallankumoukselliselle politiikan käsitteelle on ominaista tietty kaksinaisuus. Toisaalta politiikka on intressipeliä ja etutaistelua porvarillisen demokratian ja valtion puitteissa; syvemmällä se on taistelua hegemoniasta, vallasta, herruudesta. Tai toisin sanoen: pinnalla politiikka on taistelua valtiossa, olemuksessa se on taistelua valtiosta./

Sosialidemokratia näkee vain pinnan, näennäisvallankumouksellinen anarkosyndikalismi näkee vain olemuksen. Tieteellinen sosialismi ja vallankumouksellinen työväenliike näkevät itse välityksen ongelman: pinnan politiikka ja olemuksen politiikka on osattava oikein yhdistää.”²⁴

Ainakin näin jäljestäpäin luettuna Toiviaisen teksti vaikuttaa nimenomaan sanaleikkien sarjalta ja vallankumouksellisen työväenliikkeen kyky nähdä ”itse välityksen ongelma” taisi olla laadultaan samaa kuin sadun väkijoukon ihastus keisarin uusista vaatteista.

Puhe ei enää tavoittanut, vakuuttanut tai pysäyttänyt enää juuri ketään: Yhä useampi marxilaisen (ja yhdessä vaiheessa jopa marxilais-leniniläisen) sivistyneistön jäsen alkoi kääntää selkäänsä sille elämän ja ajattelun mallille, joka Toiviaisen mukaan oli niin kiihkeästi hahmotellut ja pyrkinyt toteuttamaan. Pääomalogiikka, ajatukset sivistysyliopistosta, kriittinen teoria, sivilisaatiokritiikki, kasvava kiinnostus uudempaa ranskalaista filosofiaa ja sosiologiaa (Deleuze, Derrida, Foucault, Kristeva, Lyotard jne.) olivat – feminismin ohella – suuntauksia, joita oli päivä päivältä vaikeampi sovittaa yhteen sen politiikan kanssa, jota Toiviainen piti vallankumouksellisena. Kovin helppoa ei liioin ollut feministen aatteiden ja toimintatapojen yhdistäminen edes SNDL:n silloisiin käytäntöihin, puhumattakaan muista kommunistisista tai kansandemokraattisista järjestöistä.

Myös politiikassa tai SKP:ssa asiat tuntuivat kulkevan vääjäämättä täysin päinvastaiseen suuntaan, mitä Toiviainen oli mielessään kaavaillut. SKP:n vähemmistön voima alkoi ehtyä ja kaiken lisäksi vanhempien vähemmistöjohtajien (Jokinen, Sinisalo, Kainulainen) tai Tiedonantaja-lehden, vaikutusvalta alkoi heiketä sivistyneistön ja opiskelijoitten piirissä. Koska Toiviainen koetti olla viimeiseen saakka lojaali taas ensin mainituille, seurauksena oli kasvava määrä ristiriitoja taas jälkimmäisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten kanssa. Seurauksena oli joukko välirikkoja, jotka Toiviainen otti kuuleman mukaan hyvin raskaasti.

Näistä yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunnoista kasvoi sitten esiin pieni kirjanen Christer Kihlman ja hänen maailmansa. Laadultaan se oli pääosin jotain aivan muuta kuin muu kahdeksankymmentäluvun tuotanto.

Kihlman-kirja, jonka keskussymboli, kuten muistamme oli raunio, ilmestyi vuonna 1984. Samaisena vuotena pidettiin myös SKP:n kahdeskymmenes puoluekokous, jossa se lopullisesti hajosi. Toiviainen menetti luonnollisesti paikkansa niin keskuskomiteassa kuin poliittisessa toimikunnassakin. Mutta hänen tähtensä oli laskussa myös oman osapuolen piirissä, sillä mitään kovin merkittävää luottamustehtävää hän ei sen organisaatiossa enää saanut. Toinen ratkaiseva tapaus oli, kun hänen kannatuksensa vuoden 1986 eduskuntavaaleissa jäi monen tuhannen äänen päähän siitä, mitä edustajapaikan uusiminen olisi vaatinut.

11.

Seppo Toiviaisen alkoholiongelma syntyi ja paheni nopeasti ensimmäisen eduskuntakauden aikoina ja toisen kauden aikoihin se ei ollut salaisuus enää kenellekään. Tervalammin huoltolaitoksen asiakas hänestä tuli vuonna kahdeksankymmentäluvun lopulla: ”Kevätkesällä 1989 elin syvää henkilökohtaista kriisiä ja kirjoitellessani niitä näitä ja suunnitellessani lähtöä aivan muualle join pitkään yli kaiken järjellisyyden mitan.”²⁵

Hoito näytti tuottavan tulosta jopa niin, että Toiviaisen rooli vaihtui pian asiakkaasta (potilaasta) terapeutiksi, kuntoutettavasta kuntouttajaksi – tosin tällä tiellä oli myös monta rajua mutkaa ja jyrkkää alamäkeä. Aikaa myöten myös kynä alkoi kulkea ja tuottaa ihan mallikelpoista jälkeä. Alkoholipolitiikka-lehdessä julkaistuista artikkeleista koottiin kirja, joka sitten ilmestyi vuonna 1997 nimellä Kantapöydän imu. Monet sen jaksot ovat varmasti todellisia helmiä päihdeongelmia käsittelevän suomalaisen kirjallisuuden kirjavassa joukossa. Kirjalla on myös ansionsa ihan tarinana, oivaltavina kuvauksina juoppojen elämästä silloin, kun he juovat tai silloin, kun meneillään on kuiva kausi.

Eräs kirjan kantava teema on kysymys yhteisöstä eli millainen side ja imu muodostuu rankasti juovien ihmisten välille. Moni ulkopuolinen saattaa vaalia mielessään kuvaa juoppoporukasta erityisen intiiminä ja läheiseksi muodostuvien ihmissuhteiden piirinä. Mutta Toiviainen paljastaa kirjassaan tämän armottomasti kuvitelmaksi, kirjaimellisesti ylösalaisin kääntyneeksi kuvaksi todellisuudesta. Juoppoja yhdistää sittenkin vain viina, kaikki muu on tähän armottomasti puristavaan kahleeseen töherrettyä ornamenttia. Kun viinaa ei ole, mitään yhteistäkään ei ole.

Erään kirjansa luvun Toiviainen päättää kappaleeseen, jossa hän kertoo ensimmäisestä lähdöstään Tervalammin hoitokodista. Niukkaeleisyydessään ja kolkossa lakonisuudessaan se järkyttää: ”Lopussa oltiin hiljaa, vaiettiin, mietittiin, kaikki yksin. Kun teimme lähtöä, ei juuri kukaan tiennyt toisen lähitulevaisuudesta paljon mitään, eihän moni tiennyt omastaankaan. Yhtenä aamuna kuittasin itseni ulos ja kävelin bussille kolmen muun kanssa, joista vain yksin jotenkuten tunsin. Matkalla emme puhuneet mitään. Kun tulimme Helsinkiin, ei kukaan pummannut toisilta rahaa. Kukaan ei myöskään rientänyt aivan vieressä olevaan Hankkijan Alkoon. Toisillemme puhumatta lähdimme kulkemaan eri teitämme.”²⁶

Tähän on luontevaa päättää myös oma tarina, joka alkoi Lukácsin haaveellisilla sanoilla autuaista ajoista, jolloin maailma oli avara mutta kuitenkin kuin oma koti, jonka teitä tähtien valo kirkasti – ja jonne Seppo Toiviainen halusi aina olla matkalla.

Lähteet

Hegel, G.W.F. Oikeusfilosofian pääpiirteet, eli, Luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994.

Mannheim, Karl. Ideologie und Utopie. Frankfurt am Main: Schulte-Blumke, 1952.

Marx, Karl & Engels, Friedrich. Valitut teokset kuudessa osassa, I. Moskova: Edistys, 1978.

Ruumiillisen ja henkisen työn liitto (toim. Seppo Toiviainen). Tampere, SKP:n Tampereen Piirijärjestö et al., 1975

Toiviainen, Seppo. Christer Kihlman ja hänen maailmansa. Helsinki, Tutkijaliitto 1984.

Toiviainen, Seppo. Esipuhe. Teoksessa Ruumiillisen ja henkisen työn liitto

Toiviainen, Seppo. Kantapöydän imu. Helsinki: Tammi (Hanki ja jää), 1997.

Toiviainen, Seppo. Kulttuuri metafysiikkana: Georg Simmel. Sosiologia 6/1973 (1973a)

Toiviainen, Seppo. Nuori Lukács. Helsinki: Kansankulttuuri, 1977.

Toiviainen, Seppo. Tulopolitiikan arvostelua. Helsinki: Tammi, 1973.

Toiviainen, Seppo. Työväenluokan ja sivistyneistön liitto objektiivisena mahdollisuutena. Teoksessa Ruumiillisen ja henkisen työn liitto.

Toiviainen, Seppo. Edistyksellinen sivistyneistö ja vallankumouksellinen puolue. Soihtu 1/1981

Toiviainen, Seppo. Lauseita sosiologiasta. Sosiologia 2/1969.

Toiviainen, Seppo. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ristiriidat: musikologisten osakulttuurien sosiologista tarkastelua. Acta Universitas Tamperensis ser. A vol. 39 (Tampere 1970)

Weber, Max. Tiede ammattina ja kutsumuksena. Teoksessa Tieteen vapaus ja tutkimuksen etiikka (toim. Klaus Mäkelä). Helsinki, Tammi, 1987.

Viitteet